Jari Lyytimäki
Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi 24.4.2020 tiiviin analyysin, jossa professori Paul Lillrank esittää näkemyksensä koronakriisin hoidosta. Analyysi korostaa Suomen valitseman strategian kustannuksia, luo mielikuvia siitä, että kriiseihin on mahdollista varautua yksityiskohtaisen suunnittelun avulla ja vihjailee, että valtion on syytä pitäytyä mahdollisimman vähäisessä ”yövartijan” roolissa.
Näihin viesteihin on syytä suhtautua kriittisesti.
Hämärät metaforat yövartijavaltiosta eivät ole hyödyllisiä mietittäessä valtion roolia akuuteissa kriisitilanteissa ja pitkän aikavälin kestävän kehityksen edistämisessä. Ei ole vankkoja perusteita väittää, että valtion olisi syytä esimerkiksi pysyttäytyä pois tuotantotoiminnasta. Olisi mielenkiintoista tietää, millaiseen tutkimustulokseen perustuu Lillrankin arvio siitä, että ”Yksityiset toimijat pystyvät käynnistämään tyhjästä massatuotantokapasiteettia ja innovoimaan uusia ratkaisuja.” Yrityksillä tuskin on taikakeinoja luoda tyhjästä yhtään mitään, sen paremmin kuin julkisella sektorillakaan. Uuden luomiseen tarvitaan aina osaamista ja muita resursseja, joiden tehokas hyödyntäminen on vahvasti tilanneriippuvaista.
Valitettavasti kriisit eivät kuitenkaan käyttäydy kiltisti ja ennakoitavasti, joten tarkasti laaditut yksityiskohtaiset suunnitelmat osoittautuvat tulevaisuuden kriiseissäkin herkästi hyödyttömiksi.
Lillrankin mukaan valtio tarvitsee yksityiskohtaiset suunnitelmat siitä, miten kriisitilanteessa toimitaan ja mistä tarvittava kapasiteetti hankitaan. Valitettavasti kriisit eivät kuitenkaan käyttäydy kiltisti ja ennakoitavasti, joten tarkasti laaditut yksityiskohtaiset suunnitelmat osoittautuvat tulevaisuuden kriiseissäkin herkästi hyödyttömiksi. Ilmastonmuutos on malliesimerkki pitkän aikavälin kehityskulusta, joka tulee muuttamaan toimintaympäristöä niin arvaamattomasti, että yksityiskohtaisen suunnittelun sijaan tarvitsemme kykyä mukautua ja muuttaa toimintaamme epävarman tiedon varassa. Tämä ei tietenkään poista tarvetta varautua myös niihin uhkiin, jotka jo ovat näköpiirissä.
Lillrank piirtää karikatyyriä maailmasta, jossa vaihtoehtoina on täydellinen johdonmukaisuus ja kaoottinen sattumanvaraisuus. Todellisen maailman harmaat sävyt eivät tässä kuvassa näy. Hän tarjoaa ratkaisuksi kustannusvaikuttavuuden arviointiin perustuvaa priorisointia. Kustannusvaikuttavuuden arviointi on kuitenkin vaikeaa, ja voi johtaa pahasti harhaan, ellei arvioinnin taustalla oleviin arvopohjaisiin oletuksiin, subjektiivisiin rajauksiin ja epävarmuuksiin kiinnitetä erityistä huomiota. Kustannuslaskelmat voivat mennä perustavasti pieleen jo siinä, jos bruttokustannus oletetaan samaksi kuin nettokustannus. Eli oletetaan Lillrankin tapaan, että kun Suomi ottaa uutta velkaa 20 miljardia euroa, tästä rahasta ei jostain syystä jäisi yhtään ropoa piristämään talouttamme. Kansantalouden investoinneista puhuttaessa optimistit usein hellivät ajatusta taloutta elvyttävistä dynaamisista vaikutuksista, mutta tässä tapauksessa velkaraha ilmeisesti putoaa jälkiä jättämättä jonkinlaiseen kustannuskuiluun. Kovin kummalliselta tuntuu tällainen oletus, mutta toki sen avulla voidaan tehdä laskelma, jonka mukaan koronarajoitusten hinnaksi tulee 463 000 euroa yhtä laatupainotettua elinvuotta kohden. Laskelma myös sivuuttaa sujuvasti ison kysymyksen elämän itseisarvosta.
Illuusio asioiden hallittavuudesta on kovin kiikkerä perusta rationaaliselle päätöksenteolle
ORSI-hankkeessa tarkastelemme monipuolisesti sekä julkisen vallan että yksityisten toimijoiden mahdollisuuksia kestävän tulevaisuuden edistämisessä. Hankkeessa pohdimme sitä, millainen on ekologisesti kestävä hyvinvointivaltio. Kansainvälisen tutkimuksen pohjalta on selvää, että ekologisten kriisien hillitseminen ja niihin varautuminen vaatii yövartijavaltiota vahvempaa toimijaa. Ihmiset ja yritykset oman onnensa nojaan jättävän yövartijavaltion sijaan tarvitaan ehkä pikemminkin laajasti asioita huomioivaa, kuuntelevaa ja pohtivaa ”päivähoitovaltiota”.
Hankkeemme on alkuvaiheessa, mutta yksi asia on jo tullut selväksi. Kestävää kehitystä edistettäessä joudutaan aina soutamaan epävarmuuksien ristiaallokossa. Ongelmat ovat kerrassaan ilkeitä, kun epävarman ja muuttuvan tiedon varassa pitää tehdä nopeita ja peruuttamattomia päätöksiä. Samalla pitää muistaa, että erilaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden väliset ristikkäisvaikutukset tuottavat sekä ikäviä että iloisia yllätyksiä. Esimerkiksi tavoite koronaviruksen leviämisen rajoittamisesta voi johtaa etätyön ja etäopetuksen uudenlaiseen hyödyntämiseen myös kriisin jälkeen. On todennäköistä, että nimenomaan silloin kun epävarmuudet ahdistavat eniten, kannattaa välttää yksittäisiin tutkimustuloksiin tai yhden tieteenalan lähestymistapaan perustuvia varmalta kuulostavia neuvoja. Illuusio asioiden hallittavuudesta on kovin kiikkerä perusta rationaaliselle päätöksenteolle.
Jari Lyytimäki on Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija.
