Annukka Berg
Viime vuoden kiinnostavimpiin kirjoihin kuului historioitsija Rutger Bregman teos “Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa” (2020). Siinä kuvataan seikkaperäisesti, miten ihmiskuvamme on suhteettoman negatiivinen verrattuna viimeisimpään tutkimustietoon. Esimerkiksi ihmisten kykyä julmuuteen, ahneuteen ja oman edun tavoitteluun korostetaan kohtuuttoman paljon verrattuna laajalle levinneeseen hyvän tekemiseen, jakamiseen ja yhteisen edun edistämiseen.
Bregman perustaa argumenttinsa laajalle aineistolle, joka lähtee ihmiskunnan evoluution ja psykologisten taipumusten uudelleentulkinnasta. Hän korostaa evoluution kuluessa syntynyttä kykyä yhteistyöhön ja toteaa, että homo puppy (koiranpentu-ihminen) sopisi lajillemme sen virallista nimeä homo sapiens (viisas ihminen) paremmin. Näyttäisi nimittäin siltä, että nykyihminen ei voittanut evoluutiossa vaikkapa neandertalinihmistä siksi, että se olisi ollut älykkäämpi tai fyysisesti ylivoimainen. Selittävänä tekijänä näyttäisi pikemminkin olleen kyky sosiaaliseen oppimiseen ja yhteistyöhön, ja siinä kiltteyden kaltaiset ominaisuudet ovat arvokkaita.
Evoluutiopsykologian ohella Bregman käy myös läpi monia ikonisia historian tapahtumia, tutkimuksia ja kulttuurin tuotteita ja kykenee antamaan niillekin uusia, ihmisten hyväntahtoisuutta tukevia tulkintoja. Näihin kuuluvat esimerkiksi kuuluisat psykologiset kokeet kuten Stanley Milgamin sähköiskukoe (1961) ja Philip Zimbardon vankilakoe (1971). Näitä kokeita on laajasti käytetty osoituksena siitä, miten ihmiset voivat olla toisilleen väkivaltaisia auktoriteetin niin sanellessa tai valta-aseman antaessa myöden. Bregmanin mukaan molemmissa oli ongelmalliset tutkimusasetelmat, eikä niiden pohjalta olisi pitänyt tehdä yleisesti tunnettuja tulkintoja. Lisää kiinnostavia esimerkkejä löytää esimerkiksi Antti Hautamäen laajasta kirja-arvostelusta.
Huonoista hyviin kehiin
Mutta mitä ongelmaa on siinä, jos muilta kanssaihmisiltä odotetaan hiukan todellisuutta ikävämpää toimintaa? Eikö se vain mahdollista iloisen yllättymisen? Kulttuurimme tukee tällaista perusskeptistä lähestymistapaa: on parempi varoa kuin katua. Hyvän historia on toista mieltä. Nimittäin kun suhteettoman negatiiviset odotukset muodostuvat yhteiseksi kulttuuriperinnöksi, lainsäädännön ja hallintorakenteiden perustaksi, luodaan samalla otollinen maaperä huonojen kehien nousulle ja kasvulle. Bregmanin sanoin egoistisesta ja riitaisasta ihmiskuvasta syntyy nosebo eli haitallinen lumevaikutus, joka halvaannuttaa ihmisyhteisöjen kyvyn ratkaista aikamme haasteita.
Tämänhetkisessä, monenlaisten ympäristö- ja sosiaalisten haasteiden riivaamassa maailmassa ei ole varaa ylläpitää haitallisia lumevaikutuksia. Ihmisyhteisöt tarvitsisivat niiden täyden muutoskyvykkyyden, jotta ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen ylikulutuksen kaltaiset ongelmat pystyttäisiin taklaamaan reilusti mutta myös riittävän nopeasti. Tarvittaisiin siis avoimuuden, luottamuksen ja empatian kaltaisia sosiaalisen liiman ainesosia, jotka hitsaisivat yksilöt yhteisöiksi ja sitouttaisivat toimintaan (ks. esim. Järvensivu 2020). Tarvittaisiin sosiaalista liimaa synnyttäviä hyviä kehiä.
Hyvällä kehällä viitataan tavallisesti hyvinvointivaltion synnyttämistä 1960- ja 70-luvuilla ohjanneeseen politiikkaideaan, jossa sosiaalipolitiikka, korkea työllisyys ja talouskasvu tukivat toisiaan. Hyvä kehä toimi monin tavoin ideansa mukaisesti, ja pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa on päästy nauttimaan sen hedelmistä. Nyt hyvä kehä tulisi kuitenkin päivittää sellaiseksi, jotka toimisi myös ympäristön kantokyvyn rajoissa (Hirvilammi, 2020). Tähän voitaisiin käyttää esimerkiksi Kate Raworthin (2017) kehittämän donitsitalouden kaltaista ajattelua, jossa talouden turvallinen toimintatila löytyy ympäristön asettamien ylärajojen ja sosiaalisten tarpeiden määrittämien alarajojen välistä. Itse ehdottaisiin myös idean laventamista sellaiseksi, että se heijastelisi empaattisia toimintaperiaatteita ja kiinnittäisi enemmän huomiota eri tahojen kokemuksiin niin politiikan muotoilussa kuin toimeenpanossa.
Empatia ja yhteiskunnallinen muutos
Empatialla tarkoitetaan kykyä ymmärtää, mitä toinen ihminen kokee. Kyse on itsen asettamisesta toisen henkilön asemaan. Empatia sekoitetaan usein sympatiaan, joka viittaa myötätuntoon eli kykyyn tuntea yhdessä toisen kanssa. Empatia on kuitenkin neutraalimpaa ja aktiivisempaa kuin sympatia – se on ennemminkin kokonaisvaltaista ymmärrystä kuin toisen tunteiden tuntemista.
Empatia on taito, joka on nostettu keskeiselle sijalle esimerkiksi viime aikoina julkaistussa johtamiskirjallisuudessa. Kokeiluja empaattisemman poliittisen kulttuurin luomiseksi on tehty muun muassa eduskunnassa, jossa taiteilija Enni-Kukka Tuomaala on työskennellyt suomalaisten kansanedustajien kanssa. Tuomaalan luotsaamasssa Empatia ele -hankkeessa eri puolueita edustavat kansanedustajat kehittivät keinoja esimerkiksi empaattisempaan näkökulman valintaan ja aktiiviseen kuunteluun.
Samantyyppistä työtä on myös tehty Sitran johdolla, kun muutamia vuosia sitten kehitettiin suosituksi muodostunut Erätauko-menetelmä. Erätauon avulla haastaviakin keskusteluja voidaan käydä rakentavassa hengessä. Tavoitteena on, että eri lähtökohdista tulevat ihmiset saadaan keskustelemaan tasavertaisina. Näin mukaan pääsevät myös ne, jotka herkästi jäävät keskusteluiden ulkopuolelle. Keskustelu noudattaa tiettyä kaavaa. Se sopii hyvin esimerkiksi kehittämisprosessien alkuun, kun on tarve ymmärtää paremmin erilaisten ihmisten näkemyksiä, itse aihetta tai toimintaympäristöä. Erätaukoa on käyttänyt jo nyt yli 250 erilaista organisaatiota ja toimijaa valtioneuvoston kansliasta Suomen Punaiseen Ristiin.
Empaattisemman hallinon ideointia
Empaattisen hallinnon kehittämiseksi tähän mennessä tehdyt aloitteet ovat tärkeitä, mutta kuitenkin vielä marginaalia politiikassa (Berg & Peltomaa 2021). Kestävyysmurrosten ajassa niiden laajamittaisempaa käyttöä tarvittaisiin kuitenkin erityisen kipeästi siksi, että niin ilmastonmuutoksen kaltaiset haasteet kuin niiden korjaamiseksi tehdyt toimet uhkaavat osua eri tavalla erilaisiin ihmisryhmiin. Siinä missä vaikkapa tuulivoimaloiden asennuksiin erikoistunut yritys hyötyy uusiutuvan energian voittokulusta, turpeen kaivuusta leipänsä saaneille uusi politiikka voi kirpaista kipeästi. Minkälaista olisi siis empatialle rakentuva, toisten kokemuksia laajasti ymmärtävä politiikka? Miten homo puppyn ylivoimaista sosiaalista kyvykkyyttä voitaisiin hyödyntää kestävyysmurrosten ajurina parhaalla mahdollisella tavalla?
Käytännössä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia voisi löytyä esimerkiksi vahvalle luottamukselle rakentuvien yhteisöjen – kuntien, kylien, työpaikkojen ja harrastuspiirien – hyödyntämisestä uusia asioita kokeiltaessa. Mutta kyse voisi myös olla valtakunnallisten tai kansainvälistenkin vertaisverkkojen rakentamisesta. Siis kaikesta sellaisesta, mikä lisäisi keskinäistä ymmärrystä sekä empatian ja luottamuksen pohjalta toimimista.
Olisi myös kiinnostavaa pohtia, mitä empatian lisääminen voisi tarkoittaa politiikkasyklin eri vaiheissa. Miten politiikan agendan, tavoitteiden ja strategioiden muotoilu voisi tapahtua empaattisesti? Minkälaista olisi keskinäistä ymmärrystä ja luottamusta ruokkiva toimeenpano? Entä empaattinen, erilaisten toimijoiden kokemuksia laajasti luotaava arviointi? Kysymyksiä on vielä enemmän kuin vastauksia, mutta uskon näiden kysymysten esittämisen johdattavan tärkeille tutkimusmatkoille lähitulevaisuudessa.
Lähteet:
Berg, Annukka & Peltomaa, Juha. 2021. Empatia helpottaa kriisien ratkomista. Kanava 2/2021.
Bregman, Rutger. 2020. Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa. Atena, Jyväskylä.
Hirvilammi, Tuuli. 2020. The Virtuous Circle of Sustainable Welfare as a Transformative Policy Idea. Sustainability 2020, 12(1), 391.
Järvensivu, Timo. 2020. Verkostojen johtaminen. Books on Demand.
Raworth, Kate. 2017. Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-Century Economist. Random House, New York.
Annukka Berg on erikoistutkija Suomen ympäristökeskus SYKEssä.
Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio -blogisarja on toteutettu yhteistyössä Vastapainon kanssa.
