Kirjoittajat Hannele Huhtala & Lauri Lahikainen
Ilmastokriisiin reagoiminen vaatii puuttumista talouden ja yhteiskunnan toimintaan. Ratkaisuja on tehtävä tilanteessa, jossa ne ovat poliittisesti kiistanalaisia ja pitkäaikaisilta vaikutuksiltaan epävarmoja ja jossa olemassa olevat instituutiot ja ratkaisumallit eivät ole parhaita mahdollisia ongelmien ratkaisuun.
Tiedämme, että tarvitsemme hiilivapaata energiantuotantoa ja suuria muutoksia maankäytössä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että sekä tuotantotapoja että kulutustottumuksia on muutettava. Samalla kokonaisvaltainen muutos olisi kuitenkin tehtävä oikeudenmukaisesti. Ilmastonmuutoksesta nimittäin kärsivät eniten ne, jotka ovat vähiten siihen syyllisiä, eikä ole oikeudenmukaista, jos valmiiksi heikossa ja haavoittuvassa asemassa olevista tulee myös kestävän siirtymän väliinputoajia.
Miten tällainen järjestelmätason muutos voidaan saavuttaa? Kysymystä eri toimijoiden vastuusta ja toimintamahdollisuuksista on käsitelty tutkimuskirjallisuudessa ja julkisessa keskustelussa hyvin paljon. On väitelty yksilöiden merkityksestä kuluttajina tai aktivisteina, suuryhtiöiden ja valtioiden vastuusta sekä valtioiden suhteista toisiinsa.
Kuitenkin pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin roolista ilmastonmuutoksen maailmassa on keskusteltu yllättävän vähän. Suomalaisten vastuusta ja toimintamahdollisuuksista keskusteltaessa on otettava huomioon poliittinen järjestelmä ja yhteiskunnalliset rakenteet, joiden puitteissa elämme, tuotamme ja kulutamme – siis hyvinvointivaltio.
Ilmastonmuutoksen ja hyvinvointivaltion suhteen yksi isoista kysymyksistä on se, missä määrin hyvinvointivaltion puitteissa voidaan toteuttaa oikeudenmukainen muutos tai siirtymä uuteen toimintatapaan. Suuri kysymys on myös se, voidaanko hyvinvointivaltio säilyttää. Selvää lienee, että asioiden on muututtava etenkin, jos haluamme säilyttää hyvinvointivaltiomallin. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat onnistuneet eriarvoisuuden vähentämisessä ja ihmisten toimintamahdollisuuksien parantamisessa paremmin kuin monet muut yhteiskuntajärjestelmät.
Toisaalta hyvinvointivaltiot tuottavat suhteessa paljon ilmastopäästöjä ja ovat muiden ekologisten reunaehtojen rikkomisen suhteen maailman kärkipäässä. Hyvinvoinnin lisääminen on perustunut talouskasvuun, ekologisesti kestämättömään tuotantotapaan ja kulutukseen. Norjan hyvinvointi on rakennettu öljynporaukselle ja -jalostukselle, Suomen hyvinvointi taas on perustunut hiilinieluja kuluttavalle metsätaloudelle. Hyvinvointivaltioilla on tarjota toimivia poliittisia edellytyksiä, jotka voivat mahdollistaa oikeudenmukaisen siirtymän kestävään talouteen. Ihmiset luottavat ja osallistuvat poliittisiin instituutioihin ja heillä on korkea koulutustaso ja hyvä medialukutaito.
Ratkaisu vaatii kolme siirtymää
Ilmastonmuutosta kutsutaan usein viheliäiseksi ongelmaksi. Vanhat ratkaisut eivät sellaisenaan toimi. Viheliäiset ongelmat kytkeytyvät monimutkaisesti muihin ongelmiin, eikä niitä voi yksinkertaisesti palastella pienemmiksi osaongelmiksi. Viheliäistä ongelmaa voidaan myös aina tarkastella jonkin toisen ongelman oireena. Ilmastonmuutos voidaan nähdä oireena yleisemmästä ekokriisistä ja ihmisten ongelmallisesta luontosuhteesta tai käsistä karanneesta kapitalistisesta talousjärjestelmästä.
Viheliäiset ongelmat vaikuttavat moniin ihmisiin ja niiden ratkaisuun liittyy monenlaisia mielipiteitä sekä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia intressejä. Viheliäisen ilmastonmuutoksesta tekee myös se, että sen hidastamiseksi joudutaan tekemään nopeita, suuria ratkaisuja ilman, että on aikaa selvittää, mitä kaikkea ratkaisuista voi seurata tai varautua niiden kaikkiin seurauksiin. Ilmastonmuutoksen luonnontieteellinen perusta on hyvin selvillä, mutta vähemmän selvää on se, mitä kaikkea monimutkaisessa ja verkottuneessa maailmassa tapahtuu, jos sen perusrakennetta, kuten energiajärjestelmää, ruokajärjestelmää, kaupunkirakennetta, logistiikkaketjuja, koko tuotantotapaa ja kulutusta, ja samalla myös ihmisten suhdetta muuhun luontoon pyritään muuttamaan nopeasti.
Murroksen suuruus ja epävarmuus eivät kuitenkaan voi olla syitä viivyttelyyn. Jos jätetään toimimatta, muuttuu maailma joka tapauksessa ilmastonmuutoksen edetessä, mutta vielä hallitsemattomammin ja varmasti hyvin paljon huonompaan suuntaan. Toisaalta oikeudenmukainen siirtymä ekologisesti kestävään hyvinvointivaltiomalliin voi olla tilaisuus ratkaista muitakin yhteiskunnallisia ongelmia ja parantaa elämänlaatua.
Koska yksittäisten osaongelmien ratkaisun sijaan tarvitaan laajaa murrosta, uudet käsitteet auttavat hahmottamaan kokonaisvaltaisen muutoksen luonnetta. Muutos edellyttää siirtymää toisenlaiseen toimintatapaan.
Siirtymä ratkaisuihin ei ole helppo
Nämäkin käsitteet ovat enemmän tai vähemmän riittämättömiä. Jos tarkastellaan pelkkää ekologista tai sosiaalista kestävyyttä, saatetaan oikeudenmukaisuus unohtaa. Kestävyydestä sinänsä ei välttämättä seuraa oikeudenmukainen tilanne, olivathan orjuuteen perustuvat yhteiskunnatkin pitkäikäisiä.
Oikeudenmukaisuudesta taas on monia ristiriitaisia käsityksiä. Sosiaalipsykologien mukaan ihmisillä on lisäksi taipumus pitää nykyistä tilannetta oikeudenmukaisena ja parhaana mahdollisena, jos heillä itsellään asiat ovat hyvin. Riskinä siis on, että varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat pääsevät määrittelemään, mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa.
Ekologisen jälleenrakennuksen haasteena on, että jälleenrakennus pitäisi tehdä tilanteessa, jossa maailmansota ei ole rikkonut kaikkea aikaisempaa. Jälleenrakennus olisi saatava motivoitua vasta tulossa olevan tuhon kautta. Nähtäväksi jää, elvytetäänkö missään koronakriisin aiheuttamaa talouden supistumista aidosti ekologisesta ja oikeudenmukaisesta näkökulmasta ja voisiko tällainen elvytys toimia ekologisen jälleenrakennuksen alkusysäyksenä.
Nämä ovat yhteiskuntatieteellisiä kiistoja ja ikuisuusongelmia, mutta ilmastonmuutos tekee niistä akuutteja poliittisia haasteita, joihin ei todennäköisesti keksitä kaikkia tyydyttäviä ratkaisuja. Silti ratkaisuehdotuksia on muotoiltava jo nyt. Tästäkin syystä täytyy tarkastella kokonaisvaltaisesti hyvinvointivaltion ja ilmastonmuutoksen suhdetta. On lähdettävä siitä tilanteesta, missä olemme, kaikkine sotkuineen, riitoineen ja hankaluuksineen.
Kestävä siirtymä -käsitteellä kuvataan sitä, että sosioteknistä järjestelmää olisi kyettävä säätelemään kokonaisuutena. Yhteiskunnat ja niissä tapahtuva vuorovaikutus ihmisten, koneiden ja ympäristön välillä pitäisi saada kokonaisuutena toimimaan tavalla, joka vähentää ekologista rasitusta.
Oikeudenmukainen siirtymä -käsite taas edellyttää, että kestävä siirtymä tulisi toteuttaa tavalla, joka ei ole epäoikeudenmukainen eikä epäreilu ketään kohtaan. On varmistettava, että nykyisestä järjestelmästä riippuvaisia ihmisiä ei jätetä tyhjän päälle. Ihmisille, jotka ovat töissä vaikkapa turveteollisuudessa tai kestämättömässä teollisessa lihantuotannossa, tulisi järjestää mahdollisuuksia kouluttautua uusille aloille, esimerkiksi uusiutuvan energian tuotantoon.
Ekologinen jälleenrakennus -käsite tarkoittaa, että tarvitsemme todella suuren mittakaavan muutoksia, kuten esimerkiksi toisen maailmasodan jälkeen, jolloin yhteiskunta rakennettiin uudelleen. Myös nyt tarvitaan valtavia investointeja infrastruktuuriin ja työllisyyteen, ja samalla muutetaan yhteiskuntien perusrakennetta. Itse asiassa vasta sodan jälkeen hyvinvointivaltio alkoi syntyä Suomessa.
