Anni Jäntti
Pohjoismaisessa, ja varsinkin suomalaisessa, hyvinvointivaltiossa kunnilla on keskeinen rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa ja ilmastokriisin ratkaisemisessa. Kuntien järjestäessä valtaosan hyvinvointiyhteiskunnan toiminnoista ne vaikuttavat omilla päätöksillään suoraan ja välillisesti monin tavoin ilmastonmuutoksen etenemiseen. Kunnissa myös konkretisoituvat käytännössä ilmastonmuutoksen vaikutukset. Globaalin ilmastokriisin ratkaisemiseksi tarvitaan isoja muutoksia kaikilla hallinnon ja yhteiskunnan tasoilla. Ilmastokriisi edellyttääkin myös kunnilta kykyä muuttaa toimintaansa ja sopeutua muuttuviin olosuhteisiin.
Ilmastokriisiin liittyvät muutokset konkretisoituvat paikallistasolla, kunnissa, ihmisten arjessa. Esimerkiksi tulvat, myrskyt, kuivuus ja niihin liittyvät ongelmat vaikuttavat suoraan paikallisesti paikallisten ihmisten elämään. Australian laajat maastopalot tai Grönlannin jääpeitteen sulaminen voivat suomalaisen näkökulmasta tuntua kaukaisilta ongelmilta, mutta vaikkapa Petäjävedellä koettu vesikriisi on esimerkki yhtäältä pitkään jatkuneen kuivuuden ja toisaalta rankkasateiden aiheuttamasta tilanteesta, joka voi ilmastonmuutoksen vuoksi tulevaisuudessa kohdata yhä useampia kuntia ja kuntalaisia. Tämä tuo globaalin ongelman seurannaisvaikutuksineen käsinkosketeltavaksi paikallisesti.
Kunnat vaikuttavat ilmastokriisin etenemiseen – ja ratkaisemiseen
Kunnissa tehdään monenlaisia päätöksiä ja toimenpiteitä, joilla pyritään ilmaston lämpenemisen hidastamiseen ja pysäyttämiseen sekä laajemminkin ekologiseen kestävyyteen. Samanaikaisesti kunnat tekevät kuitenkin myös ratkaisuja, jotka osaltaan kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä ja ovat siten vastoin kuntalaissa esitettyä vaatimusta ympäristöllisesti kestävästä toiminnasta.
Kunnilla on iso vaikutus arkisiin valintoihimme, esimerkiksi siihen, miten liikumme ja asumme, minkälaisessa ympäristössä elämme. Näihin liittyvät ratkaisut ovat olennaisia ilmastonmuutoksen näkökulmasta, sillä kuntien tekemät päätökset vaikuttavat suoraan hiilidioksidipäästöjen syntymiseen. Jalankulku- ja pyöräilyedellytysten parantaminen sekä joukkoliikenteeseen panostaminen, uusiutuvan energian tuotanto ja käyttö, kestävyyskriteerien painottaminen kuntien tekemissä hankinnoissa ja investoinneissa, luonnontilaisten alueiden käyttöönoton välttäminen kaavoituksessa ja luonnon monimuotoisuuden vahvistaminen ovat konkreettisia esimerkkejä kuntien mahdollisuuksista tehdä kestäviä päätöksiä ja toimia kestävällä tavalla.
Kuntien liikkumavara edellä mainituissa esimerkeissä on sääntelyn näkökulmasta laaja, mutta käytännössä kunnan taloustilanne voi rajoittaa liikkumavaraa kestävien ratkaisujen tekemisessä. Yhtenä mahdollisuutena kestävyyden edistämiseen kunnissa olisi luoda valtion taholta taloudellisia kannusteita kuntien kestävämpiin valintoihin. Käytössä onkin jo esimerkiksi valtionavustuksia kuntien ilmastotyön tukemiseksi, mutta kestävyystavoitteiden edistämisen näkökulmasta tarvetta olisi systemaattisemmalle ja vaikuttavammalle kannustinjärjestelmälle.
Jotta kunnissa pystyttäisiin vastaamaan kestävän kehityksen edellyttämiin muutoksiin, yksi keskeisimmistä muutostarpeista liittyy kuntien viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden ajattelutapoihin ja asenteisiin. Vuonna 2017 suomalaisten kuntien viranhaltijoille toteutetussa kyselyssä vastaajia pyydettiin laittamaan tärkeysjärjestykseen kestävyyden eri näkökulmat. Taloudellinen kestävyys nähtiin ylivoimaisesti tärkeimpänä: peräti 85,8 prosenttia vastaajista sijoitti sen tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Toiseksi tärkeimpänä pidettiin sosiaalista kestävyyttä, vasta kolmanneksi tärkeimpänä oli ekologinen kestävyys ja viimeisenä kulttuurinen kestävyys. Nämä tutkimustulokset tuovat näkyväksi sen, miten kuntien toimiessa hyvinvointipalvelujen järjestäjinä niiden johtaminen ja päätöksenteko sekä käsitys kunnista on perinteisesti rakentunut talousnäkökulman varaan. Siirtymä tällaisesta talouden ehdoille rakentuvasta ajattelusta ekologisen kestävyyden ensisijaisuutta painottavaan, ilmastokriisin ratkaisemiseen tähtäävään ekohyvinvointivaltioajatteluun tulee eittämättä olemaan vaikea myös kuntatasolla.
Kunnat voivat paikata valtioiden puutteellisia ilmastotekoja
Valtioilla on erittäin tärkeä rooli ilmastokriisin ratkaisemisessa, mutta niiden tekemät ratkaisut eivät yksin riitä. Esimerkit eri puolilta maailmaa osoittavat, että kaupunkien rooli ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävässä kehityksessä ja ilmastonmuutoksen torjunnassa on nousemassa yhä merkittävämmäksi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa isot kaupungit ovat ottaneet merkittävän roolin ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä ja tehneet päätöksiä, joilla on pyritty paikkaamaan ilmastonmuutoksen näkökulmasta riittämättömiä tai jopa sitä kiihdyttäviä valtion tason päätöksiä.
Kaupunkien merkityksen vahvistuminen liittyy uuden paikallisuuden ideaan, joka kohdistuu kaupunkien kestävään toimintaan korostaen läheisyysperiaatetta ja ongelmien ratkaisun moniulotteisuutta. Kaupunkien ja paikallisuuden merkityksen korostuminen viheliäisten ongelmien ratkaisemisessa kiinnittyy laajasti paikallisiin yhteisöihin, ei pelkästään kaupunkiorganisaatioiden toimintaan.
Ilmastokriisin ratkaisemiseen tarvitaan toimia kaikilla hallinnon ja yhteiskunnan tasoilla
Kunnilla ja niiden tekemillä päätöksillä on merkittävä suora ja välillinen vaikutus kasvihuonekaasupäästöihin. Hyvinvointivaltion tulevaisuuden ratkaisuissa onkin sen vuoksi tärkeää kiinnittää huomiota paitsi valtion tason toimiin ja kansainvälisiin toimiin, myös siihen, mitä tapahtuu paikallisella tasolla kuntaorganisaatioissa ja paikallisissa yhteisöissä.
Mikään hallinnon taso ei voi yksin ratkaista ilmastokriisiä, vaan tarvitaan yhteistyötä, päätöksiä ja tekoja hallinnon ja yhteiskunnan eri tasoilla. Valtioiden tulee tukea ja ohjata kuntia ilmastotyössä, mutta lisäksi tarvitaan paikalliselta tasolta nousevaa aloitteellisuutta. Tieto, säännökset ja ohjeet sekä yksisuuntainen valtiolähtöinen ohjaus eivät yksin riitä muutoksen syntymiseen, vaan tarvitaan ymmärrystä siitä, miksi muutoksen tekeminen on vaikeaa ja miten muutoksen esteitä voitaisiin raivata. Jotta tämä voidaan tehdä kestävällä tavalla, tarvitaan eri toimijoiden välistä yhteistyötä, vuorovaikutusta ja luottamusta.
Siirtymä luonnon kantokyvyn rajoissa toimivaan hyvinvointivaltioon edellyttää myös kunnilta uudenlaista ajattelutapaa. Kunnan toiminnan keskiössä ei uudenlaisessa ajattelutavassa voikaan olla palvelukunta-ajatteluun perustuen palvelujen järjestäminen, vaan laajemmin elämisen edellytysten luominen ja turvaaminen sellaisella tavalla, joka huomioi luonnon kantokyvyn rajat, sosiaalisen kestävyyden ja taloudelliset toimintaedellytykset.
Uuden paikallisuuden (new localism) idea kuvastaa vallan osittaista siirtymistä kansallisvaltioilta kaupungeille ja kaupunkiseuduille. Siirtymä liittyy tarpeeseen yrittää ratkaista erilaisia globaaleja, viheliäisiä ongelmia. Kyse on kaupunkien täydentävästä roolista, tarpeesta ratkoa ongelmia kaikilla hallinnon tasoilla.
Ekologisella kestävyydellä viitataan luonnon monimuotoisuuden suojelemiseen ja säilyttämiseen. Kyse on ihmisten toiminnan sopeuttamisesta maapallon luonnonvarojen riittävyyteen ja luonnon kantokykyyn. Ekologinen kestävyys on kestävän kehityksen perusta. invointiin, perusoikeuksiin, elämän perusedellytyksiin sekä osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Kysymykset oikeudenmukaisuudesta, yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta ovat sosiaalisen kestävyyden ydintä.
Ekohyvinvointivaltio (ecowelfare state) nostaa ympäristökysymykset hyvinvointivaltiossa perinteisesti keskeisten sosiaalisten kysymysten rinnalle. Tarve uudenlaiselle hyvinvointivaltiolle –ekohyvinvointivaltiolle – kumpuaa ekologisen kestävyyden vaatimuksesta. Ekohyvinvointivaltiota voi pitää kestävän kehityksen näkökulmasta tulevaisuuden ideaalina. Ekohyvinvointivaltion toiminta rakentuu ekologisesti kestävälle perustalle.
Kulttuurinen kestävyys tarkoittaa kulttuuriin liittyvien asioiden kuten kielten, perinteiden ja tapojen säilyttämistä ja kehittymistä sukupolvelta toiselle. Kulttuurisesti kestävän kehityksen ydinajatuksena on kulttuurisen moninaisuuden kunnioittaminen, säilyminen ja kehittyminen. Kyse on myös kulttuuriperinnön ja kulttuuriperintötaitojen vaalimisesta ja eteenpäin välittämisestä.
Sosiaalisen kestävyyden keskiössä on hyvinvoinnin edellytysten siirtyminen sukupolvelta toiselle. Sosiaalisesti kestävän kehityksen tarkoitus on vähentää eriarvoisuutta ja turvata ihmisille tasavertaiset mahdollisuudet hyvinvointiin, perusoikeuksiin, elämän perusedellytyksiin sekä osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Kysymykset oikeudenmukaisuudesta, yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta ovat sosiaalisen kestävyyden ydintä.
Taloudellisella kestävyydellä tarkoitetaan sellaista tasapainoista kasvua, joka ei perustu luonnonvarojen hävittämiseen eikä velkaantumiseen. Taloudellisen kestävyyden saavuttamisessa voidaan hyödyntää uusiutuvien luonnonvarojen kestävää käyttöä sekä resurssi- ja materiaalitehokkuuden parantamista esimerkiksi kiertotalouden avulla.
