Jari Lyytimäki
Kestämättömän kehityksen uralta on vaikea hypätä onnistuneesti pois, vaikka halua olisikin. Muutosta kestävämpiin toimintatapoihin estävät vanhat rutiinit, syvään juurtuneet ajatusmallit ja ennakkoluulot, tuhlailevaan tai jopa tyhmään käyttäytymiseen ohjaava mainonta, jämähtäneet tekniset ratkaisut ja paikalleen juntattu infrastruktuuri. Yksittäiset onnistuneet kokeilut voivat alkuinnostuksen jälkeen unohtua, kun toimintaympäristö ei tuekaan uudenlaisen toiminnan laajentumista. Kehityksen kestämättömänä pitävät mekanismit ovat monesti sitkeitä ja vastustuskykyisiä muutospaineille. Ne ovat resilienttejä.
Resilienssiä eli palautumiskykyä tai joustokyvykkyyttä pidetään melkein aina myönteisenä ominaisuutena. Sitä se onkin, jos näkökulmana on tietyn systeemin kyky selviytyä haitallisista häiriöistä ja jopa nousta kriiseistä entistä vahvempana. Resilientti ihminen ei lannistu vastoinkäymisistä, resilientti yritys selviää uusista kilpailijoistaan ja kansantalous taantumasta. Resilienssiä on kuitenkin syytä tarkastella myös kestävyyssiirtymän ongelmana.
Kaikki nykyiset systeemit eivät ole hyviä ja säilyttämisen arvoisia, mutta tällaisetkin systeemit voivat vastustaa muutoksia tehokkaasti tai palautua niistä kyvykkäästi. Esimerkiksi pahasti rehevöitynyt järvi on ekosysteemi, joka pysyy kesäisin sitkeästi sinilevien valtaamana. Siihen pitää kohdistaa massiivisia muutospaineita vaikkapa ravinnepäästöjä vähentämällä ja kunnostuskalastuksella ennen kuin se lopulta muuttuu kirkasvetiseksi mökkiasukkaan unelmaksi.
Huonosti toimiva yhteiskuntajärjestelmä voi olla vastaavalla tavalla vastustuskykyinen muutoksille. Traaginen esimerkki löytyy itänaapuristamme. Venäjästä on tullut itsevaltaisesti johdettu, korruptoitunut ja silmitöntä väkivaltaa naapurimaihinsa kohdistava valtio. Sen poliittista ja sotilaallista järjestelmää on tarkoituksellisesti rakennettu mahdollisimman vastustuskykyiseksi sisäiselle oppositiolle ja ulkoapäin tuleville moraalisille vetoomuksille ja taloudellisille paineille. Tällaiselle pohjalle rakennettua systeemiä on vaikea muuttaa paremmin toimivaksi.
Parhaimmillaan kestävyyssiirtymä tapahtuu hallittuna prosessina, jossa vanhoja rakenteita ja toimintatapoja puretaan samalla kun tilalle saadaan uusia ja parempia. Rehevöityneen järven kunnostus vaatii vuosikymmenien kärsivällisen työn, mutta luo kunnostajien talkooporukan uudenlaista yhteistyötä ja hyvinvointia järven lähiseudulle. Lopulta ekosysteemin dynamiikka muuttuu halutunlaiseksi. Usein onnistumisen avain on se, että järven pohjasedimentti saadaan tervehdytettyä, jolloin sisäinen kuormitus ei enää vapauta rehevöittäviä ravinteita järvenpohjasta veteen.
Myös yhteiskunnallisten järjestelmien muutosten parempaan on tapahduttava syvimpiä pohjamutia myöten. Onnistumisesta ei ole takeita, eikä ennakolta tiedetä tarkasti, kauanko muutos vie. Emme aina edes tiedä miten ja milloin muutos pääsee alkuun. Rehevöityneiden järvien kunnostuksesta voimme kuitenkin oppia, että tekemällä määrätietoista ja pitkäjänteistä yhteistyötä mahdottomiltakin näyttävät tavoitteet ovat ehkä saavutettavissa. Mikään systeemi ei ole resilientti ikuisesti.
Kirjoitus perustuu Futura-lehdessä (4/2021) ilmestyneeseen puheenvuoroon ”Resilienssi kestävän tulevaisuuden esteenä”.
