Tuuli Hirvilammi, Liisa Häikiö ja Johanna Perkiö
Sotien jälkeen olemme tottuneet Suomessa yhteiskunnalliseen vakauteen. Olemme voineet luottaa siihen, että kaupasta saa ruokaa, vesilaitokset tarjoavat puhdasta vettä, sähköverkko tarjoaa katkeamatta sähköä, kadulla voi kävellä ilman väkivallan pelkoa ja kouluun ovat kaikki tervetulleita. Nykyisten kriisien keskellä on syytä muistaa, että tämä vakaus ei ole luonnontila. Hyvinvointivaltio ja siihen kiinnittynyt yhteiskuntasopimus on keskeinen yhteiskunnallisen vakauden luoja.
Yhteiskuntasopimus on yhteiskunnan jäsenten ja hallinnon vastavuoroinen ymmärrys yksilöllisen ja yhteiskunnallisen hyvän edistämisestä ja toteuttamisesta. Suomessa hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimus on perustunut kollektiiviseen riskeiltä suojautumiseen. Sen ytimessä on sosiaalivakuutuksen idea. Riskien tasoittamiseksi sosiaaliturvaetuudet ovat tarjonneet turvaa työttömyyden tai sairauden sattuessa ja eläkejärjestelmä on pitänyt huolta vanhuuden ajan toimeentulosta. Kaikille tarkoitetut julkisesti tarjotut ja usein myös julkisesti rahoitetut palvelut ja infrastruktuurit ovat tarjonneet turvaa ja hyvinvointia ihmisten tulotasosta tai perhetilanteesta riippumatta. Saavutettu vakaus osoittaa, että hyvinvointivaltio on onnistunut tasaamaan markkinahäiriöistä tai perheiden ja työmarkkinoiden muutoksista aiheutuneita sosiaalisia riskejä.
Ilmastohätätila tuo perinteisten sosiaalisten riskien rinnalle uusia riskejä. Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli, IPCC on tunnistanut 127 ilmastonmuutokseen liittyvää riskiä, joista monet kohdistuvat ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. Ilmastonmuutos kärjistää psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen ja sairauksien leviämiseen liittyviä riskejä. Myös ruokaturvaan, veden saatavuuteen ja keskeisen infrastruktuurin säilyttämiseen liittyvät riskit ovat kasvussa. Yhteiskunnallisen vakauden ja talouskasvun ennakoidaan järkkyvän lämpötilan kohotessa. Näistä on jo runsaasti esimerkkejä Euroopasta, mutta etenkin muualta maailmasta. Erilaiset äkilliset kriisitilanteet tulevat lisääntymään. Kaikkiaan ilmastoriskit ovat ennakoimattomampia, maantieteellisesti laajempia ja kompleksisempia kuin perinteiset sosiaaliset riskit.
Myös ilmastonmuutoksen hillintätoimet saattavat aiheuttaa uudenlaisia sosiaalisia riskejä ja eriarvoisuuden syventymistä. Fossiilisen energian hinnan nousu lisää energia- ja liikenneköyhyyden riskiä. Nyt on jo nähtävissä, että pienituloiset kotitaloudet joutuvat tinkimään muista menoista energialaskujen maksamiseksi. Samaan aikaan inflaatio kiihtyy ja globaali ruokaturva heikkenee Ukrainan sodan seurauksena. Tässä tilanteessa tarvitaan sosiaaliturvaa ja uudenlaisia ekososiaalipolitiikan keinoja, joilla tuetaan kansalaisten yhdenvertaisia mahdollisuuksia kestäviin elämäntapoihin ja vähennetään eriarvoisuutta.
Uudet riskit haastavat hyvinvointivaltion turvaverkkoja ja pohjimmiltaan yhteiskuntasopimuksen perustaa. Yksilöiden ja valtion väliset vastuut ja velvollisuudet ovat monin tavoin muutoksessa, kun neuvotellaan siitä, mikä on yksilöiden rooli ilmastonmuutoksen hillitsemisessä tai miten valtio kompensoi aiheutuneita kuluja. Globaali ilmastohätätila tekee näkyväksi kansallisten sosiaalivakuutusjärjestelmien rajallisuuden, kun joudumme ottamaan kantaa siihen, miten vastaamme esimerkiksi ilmastopakolaisuuden haasteisiin.
Vanhaan yhteiskuntasopimukseen nojaaminen on riskibisnestä. Tarvitsemme uudenlaista ekososiaalista yhteiskuntasopimusta vakaan yhteiskunnan ylläpitämiseksi. Sosiaaliturvauudistuksessa on selvitettävä, miten sosiaalivakuutuksen ideaa kehitetään niin, että hyvinvointivaltiot voivat jatkossa tarjota turvaa myös ilmastonmuutoksen aiheuttamilta riskeiltä.
