Juha Peltomaa & Pauliina Lehtonen
Osallistuimme marraskuussa Kuntaliiton ja Tampereen yliopiston järjestämään Sosiaalisesti kestävät kaupungit -seminaariin, jossa keskustelimme pienryhmissä siitä, mikä nakertaa sosiaalista kestävyyttä kunnissa. Ryhmämme ajautui lähes automaattisesti miettimään sosiaalista kestävyyttä heikommassa osassa olevien ihmisten kannalta. Puhuimme alueiden eriarvoistumisesta, hyvinvoinnin ja toimeentulon eroista, maahanmuuttajien kohtaamista kielimuureista, sosiaalisten verkostojen niukkuudesta, yksinäisyydestä ja turvallisuuden tunteesta, ja teimme sen heikompiosaisten ihmisten näkökulmaa ajatellen. Tämä vaikuttaakin olevan lähes poikkeuksetta se kehys, josta sosiaalista kestävyyttä kaupunkikehityksessä katsotaan – marginaalien kautta.
Näkökulma on tietenkin ensiarvoisen tärkeä. Jäimme kuitenkin miettimään, pitäisikö sosiaalista kestävyyttä ajatella aiempaa laajemmin? Mitä on näennäisesti ”ongelmattomien” ihmisryhmien sosiaalinen kestävyys ja pyritäänkö sitä jotenkin tukemaan? Mitä sosiaalisen kestävyyden mureneminen voisi tarkoittaa esimerkiksi hyvin toimeentulevan keskiluokan kannalta? Tai voisiko esimerkiksi alueiden erilaistumisen nähdä osin myös myönteiseksi kehitykseksi sosiaalisen kestävyyden kannalta, silloin kun se ei tarkoita alueiden eriarvoistumista vaan vaikkapa niiden omaleimaisuutta?
YK:n kestävän kehityksen tavoitteet ovat alkaneet ohjata yhä suoremmin kaupunkien toimintaa. Ekologinen ja taloudellinen kestävyys ovat tulleet keskusteluissa vahvemmin ja selvemmin määritellyiksi, mutta sosiaalinen kestävyys on jäänyt käsitteenä epämääräisemmäksi. Yleensä sosiaalinen kestävyys on määritelty eriarvoisuuden vähentämiseksi, ihmisten välisen tasavertaisuuden toteuttamiseksi ja yhteiskunnalliseksi oikeudenmukaisuudeksi ja oikeudeksi osallistua päätöksentekoon. Suomessa keskustelu sosiaalisesta kestävyydestä kiinnittyy usein erilaisiin hyvinvointiin, alueellisen eriarvoistumiseen ja inklusiivisuuteen liittyviin ongelmiin.
Kuntoutussäätiön (Kuitunen 2019) tekemässä kyselyssä selvitettiin kaupunkikehittäjien ja -asiantuntijoiden näkemyksiä sosiaalisen kestävyyden kytkeytymisestä kaupungin eri toimintoihin. Vastaajista suurin osa näki sen liittyvän osallisuuteen, hyvinvointiin ja terveyteen liittyviin toimintoihin. Osallisuus onkin yksi sosiaalisen kestävyyden taikasanoista. On kuitenkin moneen kertaan huomattu, että ihmiset eivät halua, jaksa saatikka ehdi osallistua pelkästä osallistumisen riemusta, vaan osallistuminen tapahtuu silloin, kun siihen liittyy jonkinlainen omistajuuden tunne.
Sosiaalisen kestävyyden näkökulman rajautuessa tiettyihin ihmisryhmiin, myös sosiaalisen kestävyyden omistajuus hallinnossa ajautuu helposti tietyille toimijoille, esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluihin, kouluihin ja kulttuuritoimintoihin. Jäimmekin pohtimaan, miten sosiaalisen kestävyyden saisi ilmenemään kaikessa kunnan toiminnassa. Mitä sosiaalinen kestävyys tarkoittaisi esimerkiksi liikennesuunnittelun näkökulmasta? Entä jos liikenneyhteyksien suunnittelua voitaisiin miettiä jatkossa myös siltä kannalta, miten erilaiset liikkumisen muodot voisivat esimerkiksi mahdollistaa sosiaalisen verkostoitumisen paikkoja, osallisuutta tai kannustaa liikkumiseen?
Mikäli sosiaalinen kestävyys määrittyy kovin vahvasti tiettyjen teemojen kautta, se näyttäytyy tiettyjen kuntalaisryhmien ja hallinnonalojen kenttänä. Onko tällöin vaarana, että sosiaalisen kestävyyden tavoitteiden omistajuus jää vajavaiseksi? Tuottaako sosiaalisesta kestävyydestä puhuminen tällöin meidän kaikkien kaupunkia?
Hyvinvointivaltion rakentamisen ytimessä oli ajatus hyvän kehästä, joka yhdisti kansalaisia, tuotti hyvinvointia ja rakensi luottamusta – toisin sanoen sosiaalista koheesiota. Mikäli jatkumo hyvän kehä -ajattelun ja nykyisten kestävyystavoitteiden välillä halutaan säilyttää, sosiaalinen kestävyys tulisi ymmärtää nykyistä laajemmin. Samalla sitä tulee tarkastella yhdessä esimerkiksi ekologisen kestävyyden kanssa. Mikäli keskustelu kestävyydestä kietoutuu pelkästään ongelmien ja niiden ennaltaehkäisyn ympärille, on vaarana että olemassa olevien hyvän kehien ja niihin kuulumisen tunteen vahvistaminen jää vähälle huomiolle. Osallisuus ja omistajuus kulkevat käsi kädessä – kaupunkilaisen näkökulmasta tämä voi tarkoittaa vaikkapa ylpeyttä toimivasta joukkoliikenteestä ja sen aktiivista käyttöä.
Blogi on julkaistu alunperin 25.11.2019 Kuntademokratiaverkoston blogissa.
Pauliina Lehtonen on Tampereen yliopiston tutkijatohtori ja tutkii osallistuvaa budjetointia demokraattisena innovaationa Suomessa, Puolassa ja Iso-Britanniassa. https://www.tuni.fi/fi/pauliina-lehtonen
Juha Peltomaa on Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkijana ORSI-hankkeessa, joka tutkii sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän hyvinvointivaltion ohjausta. www.ecowelfare.fi
