Blogi: Nujertuuko ekoharkinta totuudenjälkeisessä ajassa?

Jari Lyytimäki

Miksei katastrofaalisia uhkia ehkäisevä politiikka näytä edistyvän, vaikka tieto riskeistä lisääntyy koko ajan? Uutisointi maastopaloista Amazonin metsissä, Siperian tundralla ja Kanarian saarten turistikohteissa laittaa mielen apeaksi. Eivät myöskään kotoiset otsikot ylisuuresta ekologisesta jalanjäljestämme, sitkeästi pintaan pulpahtavista sinilevälautoista ja lisääntyvästä turpeenpolton verotuesta tunnelmaa juuri kohota. Hyvinvointimme hinta näyttää aivan liian isolta, ja toimet suunnan kääntämiseksi heiveröisiltä.

Onneksi olen apeudessani osin väärässä. Ympäristökeskustelussa yksittäiset dramaattiset uhkat ja ikävät uutiset saavat säännönmukaisesti paljon enemmän näkyvyyttä kuin se määrätietoinen punnerrus, joka kasvattaa yhteiskunnallisia lihaksia ongelmien ratkaisemiseksi.

Erityisen harvoin otsikoihin pääsee sellainen riskejä laaja-alaisesti ennalta ehkäisevä yhteistyö, jossa ei ole yksittäistä sankaria, vaan suuri joukko erilaisia toimijoita kartoittamassa erilaisia uhkakuvia ja puurtamassa riskien vähentämiseksi. Niin kauan kuin tämä työ onnistuu, ei isoja otsikoita kannata odottaa. Helppoa ongelmien ennalta ehkäisy ei kuitenkaan ole.

Populismiin perustuva päätöksenteko ei pysty ratkaisemaan ympäristökriisejä.

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin kirjan ympäristömuutoksiin liittyvistä ekologisista kynnysarvoista.Kirjassa pohdin erityisesti sellaisia ilmastoon ja Itämereen liittyviä muutoksia, jotka tietyn pisteen ylitettyään ovat käytännössä peruuttamattomia. Vaikka kirjan nimi oli pahaenteisesti ”Jälkeemme vedenpaisumus”, suhtauduin aika optimistisesti tiedon voimaan muuttaa maailmaa. Kirjoitin muun muassa näin: ”Tieteellinen tieto ja tekniset keksinnöt ovat antaneet muutoksen avaimet omiin käsiimme. Mitä paremmin ymmärrämme muutosten luonnetta ja omaa asemaamme niiden aiheuttajina ja kohteina, sitä harkitummin voimme yrittää vaikuttaa muutoksiin.”

Se oli sitä aikaa kun totuudenjälkeisyydestä ei kukaan puhunut ja tositelevisiosta tuttujen hahmojen valinta valtioiden presidenteiksi kävi vielä vitsistä. Nyt tuntuu siltä, että valtioiden johtoon päästetään opportunistisia hahmoja, joita ei ekologisten katastrofien uhka hetkauta edes silloin, kun oman kansakunnan hyvinvointi on tutkimustiedon perusteella ilmiselvästi uhattuna.

Saavutettujen etujen lyhytnäköiseen puolustamiseen ja tunteisiin vetoava, populismiin perustuva päätöksenteko ei pysty ratkaisemaan ympäristökriisejä. Jo tulevan vuosikymmenen kuluessa yhteiskuntien pitää määrätietoisesti ryhtyä sopeuttamaan toimintaansa ympäristön asettamiin rajoihin. Samalla täytyy pitää huolta siitä, että kipeätkin politiikkaratkaisut toteutetaan yhteiskunnallisesti riittävän hyväksyttävällä ja tasapuolisella tavalla.

Tutkimuksen tehtävänä on tarjota tietoa riskien lisäksi myös keinoista

Tieto antaa toivoa. Kirjoitin kirjassani, että ongelmien hallinnasta uhkaa tulla yhä vaikeampaa, jos ajaudumme noidankehään, jossa ekosysteemien rapautuminen ja inhimillisen hyvinvoinnin heikkeneminen alkavat vahvistaa toisiaan Esimerkiksi ilmastonmuutoksen myötä maatalous altistuu entistä arvaamattomammin kuivuudelle, tulville ja tuholaisille. Tämä heikentää viljelijöiden toimeentuloa ja siten myös mahdollisuuksia tehdä investointeja ilmastonmuutosta hillitseviin viljelymenetelmiin. Toisaalta väitin myös, että myönteinen kehitys voi ryöpsähtää käyntiin nopeasti hyvinkin pienen sysäyksen ansiosta. Sysäys voi olla tekninen keksintö, oikeaan osunut rahallinen panostus tai asenteiden ja toimintatapojen muuttuminen ympäristönsuojelulle suosiolliseksi.

Samaan tapaan kuin ekologisten kynnysarvojen ylittäminen voi syöstä peruuttamattomiin haittoihin, positiiviset sysäykset, esimerkiksi kansalaisten vaatimukset faktoihin perustuvista ja vastuullisista politiikkatoimista voivat johtaa aidosti kestäviin yhteiskunnan toimintatapojen ja järjestelmien muutoksiin. Tutkimuksen tehtävänä tässä yhtälössä on tarjota luotettavaa tietoa riskien lisäksi myös keinoista, joilla myönteisiä muutoksia saadaan parhaiten aikaan. Tällaisiin hyvin harkittuihin myönteisiin sysäyksiin jaksan yhä uskoa.

Blogi on julkaistu alunperin 11.10.2019 Suomen ympäristökeskuksen Havaintoja-blogissa.

Jari Lyytimäki on Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija.

Previous articleSTN 2019 -ohjelmien CULT-, FOOD-, IMPRES- ja STEER kick off -seminaari – 27.9.2019
Next articleThe state of global sustainable development is dire – Solutions, however, do exist