The post Kristallipallo K5: Kuntavaalit tulee – oletko valmis? appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Ympäristötiede, erityisesti ilmastotutkimus, tuottaa synkkiä ja ahdistaviakin tuloksia. Ilmastosysteemin muutokset liittyvät moniin ongelmiin, kuten metsäpalojen, pandemioiden ja ympäristöpakolaisuuden lisääntymiseen. Monitieteinen ympäristötiede on lisännyt tietoisuutta näistä haasteista. Ilmastoahdistus ja laajempi ympäristöahdistus on noussut esiin erityisesti lasten ja nuorten keskuudessa.

Ympäristötutkimuksen synkät tulokset ovat saaneet osakseen myös epäilyä ja vastustusta. Eväitä epäilylle on antanut ongelmien monimutkaisuuteen liittyvät epävarmuudet. Ympäristötutkimuksen on käsiteltävä monipolvisia, pitkäkestoisia ja tulevaisuudessa tapahtuvia muutoksia. Niihin vaikuttaa suuresti se, miten suurella tarmolla tartumme ratkaisumahdollisuuksiin nyt.

Tarvitsemme ympäristötiedettä, joka tarjoaa realistista toivoa ja iloa. Vakuuttavakaan ongelmien esittely ei riitä, vaan tarvitsemme ratkaisukeskeistä viestintää. Reilun kestävyysmurroksen käsite korostaa yhteiskunnan laajaa muutosta, joka ottaa huomioon eri toimijoiden näkemykset ja tavoitteet väistämättömässä siirtymisessä kohti ekologisesti kestävää talousjärjestelmää.

Olemme niin tottuneita kuulemaan hälyttäviä viestejä ympäristöongelmista, että kehystämme ympäristötieteen helposti pelkkänä ekologisen kurjuuden kertomuksena. Vaikka tieto luonnonvarojen ylikulutuksesta, päästöistä ja ekosysteemien heikkenemisestä on tärkeää, yhtä olennaista on tieto, joka auttaa luomaan kestävää ja iloista elämää kaikille.

Lue täysimittainen artikkeli Tiedepolitiikka-julkaisusta.

The post Löytyykö ympäristötieteestä iloisia ratkaisuja? appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

The post Jari Lyytimäki ja Liisa Saikkonen: Kestävyydelle komeasti käyttökelpoiset mittarit (Ratkaisuja) appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

The post Kristallipallo K4: Vihreä siirtymä appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

The post Vaaleissa vaivaa ilmastouupumus – voisiko laatujournalismi piristää? (Versus) appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Tarinoissa on voimaa. Martin Luther Kingillä oli 1960-luvulla unelma reilusta ja rasismista vapaasta Yhdysvalloista. Venäjän vallanpitäjät ovat 2000-luvulla oikeuttaneet ryöstämistä, raiskauksia ja sotarikoksia Georgiassa, Tšetšeniassa ja Ukrainassa tarinalla mahtavasta venäläisestä kansakunnasta.

Ympäristönsuojelussakin on omat tarinansa. Tuoreessa tutkimuksessa tarkastelin, millaisia kertomuksia kestävyydestä on rakennettu kotimaisessa energia-, kaivos- ja liikennekeskustelussa. Kuka pääsee määrittelemään todellisuuden, ketkä saavat sankarin tai roiston roolin, millaisia ratkaisumahdollisuuksia painotetaan tai painetaan unohduksiin?

Suomalaisessa energiakeskustelussa on painotettu puuta ja bioenergiaa talous-, työllisyys- ja ilmastohyötyjä tuovana ratkaisuna. Energiantuotantoon kytkeytyvää metsien voimaperäistä käsittelyä on normalisoitu ja jopa ihannoitu. Kritiikkiäkin on esitetty ja sen seurauksena metsäteollisuuden päästöjä on vähennetty ja metsien käsittelyn vesistö- ja luontovaikutuksiin on kiinnitetty huomiota. 2000-luvulla on rakennettu tarinaa puunpolton hiilineutraaliudesta. Niinpä ei ole ihme, että yli puolet puusta (58 % vuonna 2020) poltetaan bioenergiaksi materiaalikäytön sijaan.

Kaivoskertomus perustuu jatkuvan kasvun ajatukselle

Uusiutumattomien materiaalien korvaaminen uusiutuvilla on jäänyt sivurooliin myös kaivoskeskustelussa. Sen sijaan on luotu lupauksia vihreästä ja vastuullisesta kaivosteollisuudesta, joka tuottaa esimerkiksi tuulivoimaloissa ja akkuteollisuudessa kipeästi tarvittavia metalleja. Kaivoskertomus perustuu jatkuvan kasvun ajatukselle. Materiaalien säästön ja kierrätyksen sijaan tarinan ytimessä on yhä uusien varantojen tarkempi ja tehokkaampi käyttöönotto.

Myös liikennettä koskevissa tarinoissa elää vahvana ajatus jatkuvasta kasvusta. Riittää, jos polttomoottoriautot korvataan sähköautoilla. Tällöin voidaan autoilla entiseen malliin, itse asiassa mukavammin, nopeammin ja päästöttömämmin. Tätä ajattelutapaa haastaa kertomus fyysisesti aktiivisesta, terveellisestä ja kestävästä liikkumisesta, jossa autoilu muuttuu ihanteesta inhokiksi. Siinä huomiota annetaan laajemmin autoilun haitoille, kuten suurelle tilantarpeelle ja fyysisen passiivisuuden tuomille terveysriskeille.

Tarinoiden voima on syytä tunnistaa ja valjastaa se nykyistä paremmin kestävyysratkaisujen moottoriksi. Mahdollisuuksien ohella pitää tunnistaa myös riskit. Tarinoiden avulla voidaan oikeuttaa niin reiluun hyvinvointiin kuin väkivaltaiseen harvainvaltaan tähtääviä ratkaisuja. Ympäristönsuojelussa erityinen riski on, että olosuhteiden muuttuessa ja tiedon lisääntyessä alun perin hyvääkin tarkoittava tarina voi vetää kehitystä lopulta kieroon suuntaan.

Jari Lyytimäki on johtava tutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Kirjoitus ammentaa erityisesti ORSI-, STYLE– ja DECENT-hankkeissa tehtävästä tutkimuksesta. Hän on scifi-tarinoiden ystävä.

The post Ympäristönsuojelun kestävyystarinoissakin on riskinsä (Ratkaisuja) appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Kestämättömän kehityksen uralta on vaikea hypätä onnistuneesti pois, vaikka halua olisikin. Muutosta kestävämpiin toimintatapoihin estävät vanhat rutiinit, syvään juurtuneet ajatusmallit ja ennakkoluulot, tuhlailevaan tai jopa tyhmään käyttäytymiseen ohjaava mainonta, jämähtäneet tekniset ratkaisut ja paikalleen juntattu infrastruktuuri. Yksittäiset onnistuneet kokeilut voivat alkuinnostuksen jälkeen unohtua, kun toimintaympäristö ei tuekaan uudenlaisen toiminnan laajentumista. Kehityksen kestämättömänä pitävät mekanismit ovat monesti sitkeitä ja vastustuskykyisiä muutospaineille. Ne ovat resilienttejä.

Resilienssiä eli palautumiskykyä tai joustokyvykkyyttä pidetään melkein aina myönteisenä ominaisuutena. Sitä se onkin, jos näkökulmana on tietyn systeemin kyky selviytyä haitallisista häiriöistä ja jopa nousta kriiseistä entistä vahvempana. Resilientti ihminen ei lannistu vastoinkäymisistä, resilientti yritys selviää uusista kilpailijoistaan ja kansantalous taantumasta. Resilienssiä on kuitenkin syytä tarkastella myös kestävyyssiirtymän ongelmana.

Kaikki nykyiset systeemit eivät ole hyviä ja säilyttämisen arvoisia, mutta tällaisetkin systeemit voivat vastustaa muutoksia tehokkaasti tai palautua niistä kyvykkäästi. Esimerkiksi pahasti rehevöitynyt järvi on ekosysteemi, joka pysyy kesäisin sitkeästi sinilevien valtaamana. Siihen pitää kohdistaa massiivisia muutospaineita vaikkapa ravinnepäästöjä vähentämällä ja kunnostuskalastuksella ennen kuin se lopulta muuttuu kirkasvetiseksi mökkiasukkaan unelmaksi.

Huonosti toimiva yhteiskuntajärjestelmä voi olla vastaavalla tavalla vastustuskykyinen muutoksille. Traaginen esimerkki löytyy itänaapuristamme. Venäjästä on tullut itsevaltaisesti johdettu, korruptoitunut ja silmitöntä väkivaltaa naapurimaihinsa kohdistava valtio. Sen poliittista ja sotilaallista järjestelmää on tarkoituksellisesti rakennettu mahdollisimman vastustuskykyiseksi sisäiselle oppositiolle ja ulkoapäin tuleville moraalisille vetoomuksille ja taloudellisille paineille. Tällaiselle pohjalle rakennettua systeemiä on vaikea muuttaa paremmin toimivaksi.

Parhaimmillaan kestävyyssiirtymä tapahtuu hallittuna prosessina, jossa vanhoja rakenteita ja toimintatapoja puretaan samalla kun tilalle saadaan uusia ja parempia. Rehevöityneen järven kunnostus vaatii vuosikymmenien kärsivällisen työn, mutta luo kunnostajien talkooporukan uudenlaista yhteistyötä ja hyvinvointia järven lähiseudulle. Lopulta ekosysteemin dynamiikka muuttuu halutunlaiseksi. Usein onnistumisen avain on se, että järven pohjasedimentti saadaan tervehdytettyä, jolloin sisäinen kuormitus ei enää vapauta rehevöittäviä ravinteita järvenpohjasta veteen.

Myös yhteiskunnallisten järjestelmien muutosten parempaan on tapahduttava syvimpiä pohjamutia myöten. Onnistumisesta ei ole takeita, eikä ennakolta tiedetä tarkasti, kauanko muutos vie. Emme aina edes tiedä miten ja milloin muutos pääsee alkuun. Rehevöityneiden järvien kunnostuksesta voimme kuitenkin oppia, että tekemällä määrätietoista ja pitkäjänteistä yhteistyötä mahdottomiltakin näyttävät tavoitteet ovat ehkä saavutettavissa. Mikään systeemi ei ole resilientti ikuisesti. 

Kirjoitus perustuu Futura-lehdessä (4/2021) ilmestyneeseen puheenvuoroon ”Resilienssi kestävän tulevaisuuden esteenä”.

The post Pakoon resilienssin pimeältä puolelta appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Liikkuminen on yksi kestävyysmurroksen hankalimmista ongelmista ja lupaavimmista ratkaisuista. Nykyinen liikennejärjestelmämme perustuu fossiilisten polttoaineiden polttamiseen ja massiiviseen materiaalien käyttöön sekä ihmisten fyysiseen passiivisuuteen. Yleisin tapa siirtyä paikasta toiseen on paikallaan istuminen autossa, bussissa, junassa tai lentokoneessa. Tekniikka luo yhä uusia mahdollisuuksia liikkua liikkumatta: portaat korvautuvat liukuportailla ja hisseillä, lyhyillä matkoilla kävely vaihtuu sähköpotkulautaan ja vähän pidemmillä taipaleilla polkupyörä päivittyy sähköpyörään. Jossakin vaiheessa henkilöautot korvautunevat itseajavilla kuljettimilla ja kauempana tulevaisuudessa siintävät ennalta-arvaamattomat tavat, joilla fyysiset siirtymät muuntuvat neuroverkoissa tapahtuvaksi tiedonsiirroksi. Miksi vaivautua matkaan, jos on varaa maksaa huipputekniikan mahdollistamasta täydellisemmästä kokemuksesta virtuaalitodellisuudessa?

Mutta aivan vielä emme voi kokonaan sukeltaa virtuaalimaailmoihin. Kestävän liikkumisen ehkä suurin lähitulevaisuuden haaste on se, miten liikennejärjestelmämme pystyy samanaikaisesti vähentämään radikaalisti kasvihuonekaasujen päästöjä ja takaamaan riittävän tasapuoliset liikkumismahdollisuudet asuinpaikasta ja tulotasosta riippumatta. Esimerkiksi EU:n Green Deal -toimintaohjelman mukaan ilmastoneutraaliuden saavuttamiseksi liikenteen päästöjä on Euroopassa vähennettävä 90 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Suomessa fossiilittoman liikenteen tiekartta tavoittelee kotimaan liikenteen kasvihuonekaasupäästöjen puolittamista jo vuoteen 2030 mennessä ja nollapäästöisyyttä vuonna 2045. Kiire tulee liikenteen päästövähennyksissä.

Kyse on sekä kyvystämme kehittää toimivia teknisiä ratkaisuja, infrastruktuureja ja käytäntöjä, että keinoista jyvittää ilmastokestävän liikennejärjestelmän hyödyt ja kustannukset reilusti. Kaupunkikeskustoissa ja raitiotiereittien varrella on erilaiset mahdollisuudet kestävään liikkumiseen kuin pitkillä korpitaipaleilla. Oleellista on siis nimenomaan mahdollisuuksien erilaisuus, eivät rajoitteet ja epäreiluudet. Kestävä liikkuminen ei ole mahdotonta missään, jos uusia mahdollisuuksia etsitään ennakkoluulottomasti.

Kaupunkimaisilla alueilla helpoimmin toteuttavissa oleva, kustannustehokkain ja vaikuttavin mahdollisuus on se, että lyhyet automatkat korvataan lihasvoimaisella liikkumisella. Suomi on pitkien etäisyyksien, mutta lyhyiden ja urbaanien automatkojen maa. Neljännes suomalaisista työssäkäyvistä käyttää autoa alle kilometrin työmatkoilla ja 1–2 kilometrin työmatkoilla henkilöautoa käyttää miltei puolet suomalaisista. Näiden matkojen korvaaminen kävelyllä ja polkupyöräilyllä auttaisi kohentamaan fyysistä kuntoa, mielenterveyttä ja työtehoakin. Nykyinen yksityisautoilun ehdoilla rakennettu liikennejärjestelmä kuitenkin kannustaa tai jopa pakottaa auton rattiin lyhyilläkin matkoilla, jos vaikkapa pyöräreittiä ei koeta turvalliseksi tai jos pieni lähikauppa on korvattu kaukaisella automarketilla. Yksilön valintojen lisäksi tarvitaan pitkäjänteistä suunnittelua ja poliittista rohkeutta raivata tilaa autoilta tehokkaammille ja vähemmän kaupunkitilaa vaativille kulkumuodoille.

Maaseudulla biokaasun tuotantoon ja käyttöön perustuva liikenne luo uusia mahdollisuuksia liikenne- energia- ja ruokajärjestelmän yhdistelmälle, joka luo toimeentuloa ja auttaa eloperäisiä resursseja kierrättävän kiertotalouden toteuttamista. Myös sähköautoilu on maaseudun tulevaisuutta, kun uusilla autoilla on entistä pidempi toimintasäde ja maalla on paljon tilaa sähköä tuottaville aurinkopaneeleille.

Autoilua voidaan vähentää eri kulkutarpeita yhdistämällä ja hyödyntämällä tietoliikenteen mahdollisuudet täysimittaisesti. Etätyö poistaa liikennetarvetta ja vapauttaa työmatkoihin käytettyä aikaa esimerkiksi liikuntaan, mutta paradoksaalisesti etätyötä tehdään eniten kaupunkikeskustoissa. Digitalisaatio mahdollistaa uudenlaiset liikkumispalvelut ja eri kulkumuotojen joustavat yhdistelmät niin maalla kuin kaupungissakin. Monien kannattaa omistaa oma auto tulevaisuudessakin, mutta sillä ei välttämättä kannata ajaa perille asti.

Pelkkien ilmastohaasteiden hallinta ei riitä. Parhaimmillaan ilmastonmuutoksen torjunta kirittää liikennejärjestelmän sähköistämistä, joka pienentää hiilipäästöjä ja vähentää myös liikenteen hiukkas- ja melupäästöjä. Sähköistäminen ei kuitenkaan lopeta liikenneruuhkia ja se voi lisätä luonnonvarojen käyttöä sekä heikentää luonnon monimuotoisuutta esimerkiksi liikenneverkon lisärakentamisen tai lisääntyvän valosaasteen takia. Myöskään ihmisten vähäisen liikunnan aiheuttamiin ongelmiin sähköistäminen ei tarjoa suoria ratkaisuja, vaan se voi päinvastoin luoda uusia mahdollisuuksia vaivattomaan – ja veltostuttavaan – paikasta toiseen siirtymiseen. Liian vähäinen lihasvoimainen liikkuminen heikentää jo nyt sekä fyysistä että psyykkistä terveyttämme. Lasten ja nuorten rapistuva kunto on kasvava ongelma ja väestön ikääntyminen voimistaa huonosta fyysisestä kunnosta aiheutuvia kansanterveydellisiä vaivoja.

Liikkumisen ongelmat ja ratkaisut pitää hahmottaa kokonaisvaltaisesti. Ratkaisujen pohjana pitää säilyttää liikkumisen vapaus perusoikeutena. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on oltava oikeus hölmöönkin liikkumiseen. Yhteiskunnan ei kuitenkaan pidä tukea ja kannustaa hölmöilyä esimerkiksi antamalla tuntuvia verohelpotuksia kaikkein saastuttavimmille liikennemuodoille, kuten lentoliikenteelle. Hölmöhköä on myös tukea moottoroitua työmatkaliikennettä paljon runsaimmin verohelpotuksin kuin lihasvoimin työpaikalle liikkumista..

Liikennesektorilla tarvitaan johdonmukaista ja pitkäjänteistä kannustusta haitattomimpiin mahdollisiin liikkumismuotoihin niin valtakunnan tasolla, kunnissa kuin arjen päätöksissämme. Poliitikkojen epäkiitollisena tehtävänä on luopua liikenteen ympäristölle haitallisista tuista. Tuista nyt hyötyvät eturyhmät eivät tästä ilahdu, mutta pitkällä aikavälillä saavutettavat hyödyt painavat vaakakupissa enemmän. Kunnissa yhdyskuntasuunnittelulla voidaan vaikuttaa siihen, että mahdollisimman suuri osuus liikkumisesta olisi mahdollista moottoritta, lähietäisyydelle kävellen tai pyöräillen. Jokainen meistä voi miettiä millainen liikkuminen on tarpeellista, tehokasta ja aidosti omaa onnellisuuttamme lisäävää.

Liikkumisen vapaus ei tarkoita oikeutta keinotekoisen halpaan liikkumiseen. Reilun liikkumisen hintaan on tavalla tai toisella saatava sisällytettyä kaikki oleelliset kustannukset, jotka kohdistuvat muihin kanssakulkijoihin ja ekosysteemeihin. Nykyisen liikennejärjestelmän todellinen lasku jää osin näkymättömiin ilmansaasteina, ilmastonmuutoksena, luontokatona ja muina ulkoiskustannuksina. Ehkä suurin lasku lankeaa tulevaisuuteen. Tulevat sukupolvet eivät voi nauttia nopeassa matkanteossa nyt säästetyistä sekunneista, vaikka joutuvat kärsimään köyhdytetystä luonnosta ja kuumennetusta ilmastosta. Nämä ulkoiskustannukset ovat rajoitteita muiden oikeudelle liikkua vapaasti. Vapauteen liittyy aina vastuu. Liikkumista voidaan pitää todella vapaana vasta, kun koko lasku on maksettu.

Jari Lyytimäki, Suomen ympäristökeskus, STYLE ja ORSI -hankkeet.

The post Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Miten siirrymme liukkaasti hiilivapaaseen liikkumiseen? appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.