The post Generatiivinen tekoäly virastoissa: pöhinä, toiveet ja todellisuus (Valtiolla) appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

ORSI-konsortion loppusuora on alkanut. Vielä ei ole kuitenkaan loppuyhteenvedon aika. Kevään aikana on paljon edessä! Tieteellisten tulosten ja julkaisujen ohella koostamme hankkeen keskeisistä tuloksista yleistajuisia juttuja:

Tutkijamme kiteyttävät hankkeen myötä saatuja tuloksia Kristallipallo-podcastsarjaan viimeisellä tuotantokaudella. Keskiössä ovat demokraattiset ja hyväksyttävät keinot yhteiskunnan ohjaamiseksi kohti kestävää tulevaisuutta, sekä näihin liittyvät ristiriitaisuudet ja eriarvoisuudet. Julkaisemme myös politiikkasuosituksen kuntien kestävyyshallinnan vahvistamiseksi ja järjestämme tulevien kuntavaalien kunniaksi kuntajohtamista käsittelevän iltapäiväseminaarin. 

Hyvinvointivaltion ohjaaminen maapallon kantokyvyn rajoihin on aina vain ajankohtaisempi visio. Kestävyysmurros on täällä, eikä se poistu tulevina vuosikymmeninä. Sen olemus toki muuttuu. 

Parhaillaan kestävyysmurros on demokratian kriisi. Helpotusta ei kuitenkaan tarjoa autoritarismi, vaan vapaus, kriittisyys ja tieto. Kestävyysmurroksen hallinta edellyttää demokraattista mieltä, tiedon vapautta ja päättäväistä rohkeutta, itsemme ja lastemme vuoksi.

Toivon kaikille innostusta tulevaan ja vuoteen 2025! 

Liisa Häikiö, ORSI –konsortion johtaja

Sosiaalipolitiikan professori, Tampereen yliopisto

The post Uudenvuoden terveiset appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Uusi kyselytutkimus osoittaa, että suomalaiset ovat tasaisesti huolissaan monista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Tutkimuksen mukaan yli puolet kansalaisista oli huolissaan julkisen talouden tilasta, luonnonmonimuotoisuuden heikkenemisestä, ilmastonmuutoksesta ja kansallisesta eriarvoistumisesta. Julkisen talouden tilasta oli huolestunut tai erittäin huolestunut 59%, luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä 55% ja eriarvoistumisesta 53%. Ilmastonmuutosta vakavana tai erittäin vakavana ongelmana piti 57%.

Luonnonvarojen kulutus ja päästöt herättävät keskustelua

Tutkimuksessa selvitettiin myös, kenen tulisi päättää luonnonvarojen kulutuksesta ja päästöistä. Vastaajien mukaan EU ei näyttänyt suositulta päätöksentekotaholta luonnonvarojen kulutuksen ja päästöjen rajoittamista koskevissa asioissa. Sen sijaan tutkimustietoa ja valtiota arvostettiin päätöksenteossa.

Lentovero saa kannatusta

Vaikka vastaajat yleisesti kannattivat porkkanoita keppien sijaan, lentovero sai yllättävän paljon kannatusta: 64% vastaajista mukaan päästöjen vähentämiseksi pitäisi ottaa käyttöön lentovero. Tämä osoittaa, että kansalaiset ovat valmiita myös konkreettisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Kysely osa laajempaa tutkimushanketta

Kysely on osa laajempaa “Kohti eko-hyvinvointivaltiota” (ORSI) -tutkimushanketta, jota rahoittaa Suomen Akatemian yhteydessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN). Hankkeen yhtenä tavoitteena selvittää kansalaisten näkemyksiä tulevaisuuden kestävästä yhteiskunnasta.

Tutkimuksen toteutti Taloustutkimus Oy aikavälillä 16.5. – 27.5.2024, ja siihen vastasi 1070 Manner-Suomessa asuvaa, 18-vuotta täyttänyttä henkilöä.

Yhteystiedot:
Juha Peltomaa,
Kehittämispäällikkö
Suomen ympäristökeskus
juha.peltomaa@syke.fi
+358 295 251 081

The post Uusi kyselytutkimus: EU-vaalien alla kansalaiset huolissaan luonnonmonimuotoisuudesta, ilmastonmuutoksesta ja eriarvoistumisesta appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

28.5.2024

Sini Numminen & Tuija Kajoskoski

Kun suomalaiselta kysytään eurooppalaisessa tutkimushaastattelussa, että ”Onko teillä varaa pitää asuntonne sopivan tai riittävän lämpimänä?” lähes kaikki suomalaiset vastaavat, että ”Kyllä”. Osuus hiukan laski perinteisestä 98–99 %:sta 97 %:iin vuonna 2023. Suomessa pidetään asunnot lämpiminä, se on ehkä jopa jonkinlainen kunnia tai tapa. Kodissa ei saa olla kylmä ja sisälämpötilat ovat korkeat. Muusta voidaan tinkiä, mutta ei lämmityksestä.

Ei-vastaukset yllä mainittuun kysymykseen puolestaan, eli prosenttiosuus kansasta, jolla ei ole varaa pitää asuntoaan lämpimänä, on yksi EU:n neljästä virallisesta energiaköyhyysindikaattorista. Indikaattoria on seurattu vuosia ja koska Suomessa luku on pitkään pysynyt matalalla eli 1–2 prosentissa, on energiaköyhyys ollut viranomaisille, poliitikoille ja tutkijoille aika epäkiinnostava aihepiiri, ikävä kyllä. Viime syksynä nimittäin tuo mittari hyväksyttiin virallisesti EU:n energiatehokkuusdirektiiviin yhdeksi neljästä energiaköyhyysindikaattorista. Muut kolme mittaria ovat suhteellinen pienituloisuus; niin sanottu homeindikaattori eli onko kodissa hometta tai pahoja vuotoja; ja neljäntenä energialaskuihin liittyvät maksuvaikeudet. Kun näitä kriteereitä alkaa täyttyä, jäsenmaan täytyy parantaa näiden kansalaistensa asumisolosuhteita tai taloudellista tilannetta – siis lieventää heidän energiaköyhyyttään jollain tavalla. Tämä on merkittävä päätös jäsenmaiden kannalta, mutta asia tuntuu saaneen hyvin vähäistä huomiota Suomen julkisessa keskustelussa.

Väittäisimme, että eurooppalaiset kriteerit ansaitsevat kriittisen tarkastelun ensinnäkin siksi, että ne on muotoiltu pääasiassa muiden maiden tilanteita silmällä pitäen. Energiaköyhyystutkimuksen perinne on vahvaa monessa muussa EU-maassa, mistä myös termin määrittelyt periytyvät. Toiseksi, energiahaavoittuvuustutkimusta on tehty Suomessa äärimmäisen vähän, joten täällä tiedetään huonosti, ketkä tai millaisissa asunnoissa asuvat tosiasiallisesti voisivat tukea tarvita. Nimittäin, kysymys siitä, että pystyykö kansalainen pitämään asuntonsa riittävän lämpimänä ei aina ole oleellinen, esimerkiksi jos lämpötila-asia on jonkun toisen tahon hallinnassa, kuten kerrostaloasunnon talotekniikassa. Joskus kerrostaloasujan energiahaavoittuvuus jää kokonaan tilastoissa tunnistamatta.

Toisaalta, ”Kyllä” vastannut omakotitaloasuja, joka itse pystyy vaikuttamaan kotinsa sisälämpötilaan, on energiakriisitalvena saattanut laskea niitä reippaastikin, mikä on toki hyvä asia niin ilmaston kuin globaalin energiaoikeudenmukaisuudenkin näkökulmasta. Ei ole kuitenkaan kunnollista tietoa siitä, kuinka usein lämpötilan lasku oli niin reipasta, että se on ollut jopa haitallista esimerkiksi terveyden kannalta. Lisäksi, samaan aikaan kun suomalainen kyselytutkimushaastateltava vastaa, että ”Kyllä, minulla on varaa pitää asuntoni lämpimänä”, ei tiedetä, mistä muusta sama vastaaja on mahdollisesti joutunut tinkimään. Kykenevätkö eurooppalaiset energiaköyhyysindikaattorit siis tavoittamaan energiamarkkinoiden kaikista haavoittuvimmat kotitaloudet? Toisaalta, joutuuko suomalainen viranomainen nyt laatimaan energiaköyhyyden lieventämisen politiikkatoimia ryhmille, jotka eivät todellisuudessa minkäänlaista tukea tarvitse?

Miten energiaköyhyyttä sitten tulisi Suomessa mitata? Voidaan esimerkiksi laskea kotitalouden tulojen ja energiamenojen suhde. Vuonna 2022 kerätyn kyselyaineistomme omakotitaloasujien (N=4295) energiaan käyttämä prosenttiosuus heidän käytettävissä olevista tuloistaan vuonna 2021 oli 7 % (mediaani). Se ei vielä välttämättä ole kauhean paljon. Toisaalta, melkein viidenneksen vastaajan kohdalla (18 %) tuo osuus ylitti 10 % tuloista. Tällaiset taloudelliset mittarit, kuten tuo 10 prosentin ylitys, ovat yksi vaihtoehto energiaköyhyyden mittaamiseen. Silloin tulee toki huomioida se, että lasketaan pois ne kotitaloudet, joilla menee hyvin, kuten esimerkiksi ne, joilla on suuret tulot. Oikeiden rajojen löytäminen ei ole koskaan suoraviivaista.

Yksi mahdollisuus tai vivahde lisää olisi tarkastella kansalaisten subjektiivista kokemusta liittyen heidän asumisolosuhteisiinsa ja energian hintaan eli niin sanottua subjektiivista energiaköyhyyttä. Kyselytutkimuksessamme oli kysymys, jossa mitattiin rasitetta, jota vastaaja kokee energiakustannuksistaan. Jopa 27 % vastaajista valitsi vaihtoehdon ”Kyllä, säännöllisesti”, kun heiltä tiedusteltiin asiaa. Kysymys kuului tarkalleen ottaen näin: ”Koetteko kotinne energiakustannukset rasitteeksi, kotitaloutenne tulot huomioon ottaen?” Vaihtoehtoina oli ”Ei”, ”Hieman”, ”Joskus” ja ”Säännöllisesti”. Korkea osuus (27 %) varmasti osittain heijastelee huolta energiakriisin aikana, jolloin energian hinnat nousivat roimasti ja puhuttiin jopa sähkön loppumisesta. Ristiriita virallisten energiaköyhyysmittarien tarjoaman mielikuvan kanssa Suomesta likipitäen kokonaan ei-energiaköyhänä maana on kuitenkin huomattava.

Tarkastelimme aineistossa myös sitä, onko vastaajien tausta tilastollisesti merkittävällä tavalla riippuvainen energiahaavoittuvuuteen. Havaitsimme monia kiinnostavia eroja eri tavoin lämmitettyjen asuntojen välillä. Esimerkiksi maalämpöpumpun omistajat olivat kaikista vähiten kuormittuneita eli kokivat vähiten subjektiivista energiakustannusrasitetta. He myös maksoivat vähiten energiastaan (suhteessa tuloihin) ja heidän kotinsa olivat myös pinta-alaltaan suurimpia. Mitä se tarkoittaa? Ainakin sitä, että maalämpöpumppu vähentää merkittävästi energiahaavoittuvuuden riskiä. Tämä on tärkeä uusi tieto suomalaisesta omakotitaloasumisesta. Myös ne kotitaloudet, jotka lämmittivät kotiaan pelkästään puulla, olivat paremmassa asemassa kuin muut.

Löysimme myös monia muita kiinnostavia, yllättäviäkin asioita. Esimerkiksi osa vastaajista, jotka taloudellisella mittarilla maksoivat energiastaan suhteellisen paljon, eivät aina kokeneet kustannuksia rasitteena, ja päin vastoin. Esimerkiksi öljylämmittäjät kuluttivat varsin usein yli kymmenen prosenttia tuloistaan energiaan, mutta he taas eivät olleet sen kuormittuneempia kuin vertailuryhmä. Ehkä öljylämmittäjät ovat vuosien mittaan tottuneet energian hinnan heilahteluihin. Tilastollisesti merkittäviä eroja löytyi myös esimerkiksi lapsiperheiden kohdalla. Heillä ei ollut aina välttämättä sen suuremmat energiamenot kuin muilla kotitalouksilla, mutta energiakustannukset rasittivat heitä merkittävästi. Ymmärrettävästi – lapsiperheillä on paljon menoja ja vastuu lapsista heijastuu. Muita tutkimuksemme tuloksia voi lukea Energy & Buildings -lehden artikkelistamme.

Yhteenvetona voisimme todeta, että huomattava ristiriita ”virallisten” mittarien ja kyselyaineistomme omakotitaloasujien antamien vastausten välillä vaatii lisäselvityksiä. Energiaköyhyys tai -haavoittuvuus tunnetaan Suomessa huonosti ja se voi olla usein piilossa. Ehdotamme, että tutkimuksessa otettaisiin tarkasti huomioon kotien käyttämät kaikki erilaiset lämmitysaineet ja -tekniikat, ja yritettäisiin löytää parhaita tapoja tunnistaa lämmitystapoihin liittyvät haavoittuvuudet, jotka ovat sangen erilaisia jos ajatellaan vaikkapa puulämmitystä, öljylämmitystä tai sähköpohjaisia lämmityslaitteita. Jos EU:n indikaattorit sopivat Suomeen, niin hyvä, mutta jos eivät, vaarana on, että Suomessa joudutaan tekemään energia- ja tukipolitiikkaa, joka osittain hyödyttää myös varakkaita. Sehän ei ole tarkoituksenmukaista. Löytömme maalämpökotien hyväosaisuudesta rohkaisee myös kysymään, että kenellä on Suomessa mahdollisuus osallistua energiamurrokseen eli tehdä energiaremontteja ja päästä nauttimaan edullisesta energiasta? Toistaiseksi eriarvoisuutta ei ole katsottu Suomessa energiapoliittisena kysymyksenä, koska energia on ollut melko halpaa kaikille. Ehkä näin ei enää ole tulevaisuudessa, vaan asiaa tulisi katsoa myös energiaoikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Lue lisää tutkimuksesta: Numminen, S., Kajoskoski, T., Kaltampanidis, Y., & Jalas, M. (2024). Energy vulnerability of detached home owners in Finland: An explorative study. Energy and Buildings, 310, 114082. https://doi.org/10.1016/j.enbuild.2024.11408

The post Energiaköyhyyden mittaamisen haasteet: kuinka tunnistaa haavoittuvat kotitaloudet Suomen kontekstissa? appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Tutkijapuheenvuoroja kestävyysnäkökulmista innovaatiopolitiikkaan

Tilaisuuden käynnisti Hanken Svenska handelshögskolanin tutkijatohtori Ville Takala, joka esitti haastelähtöisen innovaatiopolitiikan ratkaisuna kestävyyshaasteisiin. Yritteliäs hyvinvointivaltio pyrkii suuntaamaan markkinoiden kehitystä asettamalla kestävyyshaasteita jaetuiksi yhteiskunnallisiksi päämääriksi, joita kohti pyritään yhteistyössä eri toimijoiden kanssa. Takala korosti puheenvuorossaan, että haastelähtöiset käytännöt voivat ottaa eri muotoja. Niitä voi havaita esimerkiksi innovaatiokilpailuissa, rahoitusperiaatteissa sekä innovaatioekosysteemien orkestroinnissa. Haastelähtöisyys koostuu haasteen määrittelystä, toimeenpanosta, rahoituksesta sekä arvioinnista, ja jokaiseen näistä vaiheesta liittyy keskenään ristiriitaisten positiivisten päämäärien yhteensovittamista. Lopuksi Takala esitti yleisölle avoimen kutsun kahden päivän ekskursiolle Lontooseen 3.–4. kesäkuuta pohtimaan Suomen innovaatiopolitiikan tilaa. Lisätietoja liitteenä olevasta esityksestä.

VTT:n erikoistutkija Matti Pihlajamaa toi esiin, miten näkemykset kestävyyden tarpeista ja keinoista ovat ristiriitaisia eri toimijoiden kesken. Kestävyyshaasteiden ratkaisemisen on usein nähty edellyttävän kestävyystavoitteiden nostamista itseisarvoisiksi päämääriksi talouskasvun rinnalle sekä laaja-alaisten järjestelmämuutosten edistämistä. Sen sijaan perinteiset näkemykset keskittyvät tukemaan polkua tutkimuksesta teknologiaksi ja kaupalliseksi tuotteeksi. Pihlajamaa eritteli kolmea kiistoja aiheuttavaa näkemystä. Ensimmäisen näkemyksen mukaan kestävyysmaininnat strategioissa ja kasvavat markkinat vähähiilisille ratkaisuille ovat merkki siitä, että innovaatiotoiminta löytää oikean suunnan itsestään. Toinen näkemys liittyy kestävyyden eri osa-alueiden huomiontiin: riittääkö yhden kestävyystavoitteen huomiointi vai onko toimenpiteiden vaikutuksia syytä arvioida laajemmin? Kolmannen näkemyksen mukaan kestävyyshaasteiden ja talouskasvun edellyttämät ratkaisut ovat pohjimmiltaan samankaltaisia.

Vaasan yliopiston apulaisprofessori Helka Kalliomäki puhui inkluusion tavoitteesta tki-politiikassa. Inkluusio kasvattanut merkitystään tki-politiikan tavoitteena ja siihen kohdistuvan tutkimuksen kohteena, mutta se ymmärretään eri tavoin. Yhtäältä inkluusiolla viitataan marginaaliryhmien huomioimiseen. Tki-toiminnan hyödyt kohdistuvat usein hyväosaisiin ihmisryhmiin ja inkluusiolla voidaan varmistaa, että politiikka hyödyttää myös esimerkiksi pienituloisia tai etnisiä vähemmistöjä. Toisaalta inkluusio voi tarkoittaa laajempaa näkemystä, jonka mukaan eri toimijoiden osallistaminen innovaatioprosesseihin voi lisätä niiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Kalliomäki painotti, että usein on epäselvää, puhutaanko inkluusiosta tavoiteltuna lopputulemana vai keinona edistää muita tavoitteita. On riski, että termin yleistyessä sen sisältö vesittyy, jos emme osaa tarkemmin eritellä, mitä itse asiassa tavoittelemme.

Paneelikeskustelu: Innovaatiopolitiikan uusi suunta

Seminaarin toisella puoliskolla kuulimme kriittistä keskustelua innovaatiopolitiikan tilasta ja suunnasta. VTT:n Helmi Hämäläisen moderoimaan paneelikeskusteluun osallistuivat Yhteiskunnallisten yritysten liitto ARVO:n kehitysjohtaja Katja Anoschkin, CLIC Innovation Oy:n toimitusjohtaja Jatta Jussila, pitkän linjan tki-politiikan asiantuntija ja tutkija Tarmo Lemola, sekä Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan tutkimusneuvonantaja Petri Rouvinen.

Keskustelu käynnistyi pohdinnalla taloudellisten ja kestävyystavoitteiden yhteensovittamisesta. Miten varmistamme, että kasvun tavoittelu ei tarkoita aina kestävyyden laiminlyöntiä? Paneelin aluksi Lemola esitti kriittisen arvion Suomen tutkimus- ja innovaatiopolitiikasta. Resursseja lisätään, mutta tilannekuva ja visio kehitystarpeista uupuvat ja lisäpanokset jaetaan perinteisten jakosuhteiden mukaan. Jussila painotti tarvetta monipuolistaa tki-hankkeiden rahoituskriteerejä: vientipotentiaalin ylikorostamisen sijaan eri taloudellisia, ympäristöllisiä ja sosiaalisia vaikutuksia tulisi tarkastella monipuolisemmin. Rouvinen pohti, että tki-politiikalla on suorempi yhteys ympäristöllisiin kuin sosiaalisiin kestävyystavoitteisiin. Hän näki riskejä siinä, että tki-politiikan ydin hämärtyy, jos kaikki yhteiskuntapoliittiset kysymykset tuodaan sen agendalle. Anoschkin puolestaan nosti esiin ongelman siinä, että sosiaaliset haasteet ovat paitsiossa Suomen innovaatiokentässä. Hän nosti vertailukohdaksi Ruotsin missiohenkisen Impact Innovation -ohjelman, jossa myös sosiaalisen kestävyyden näkökulma on vahvasti edustettuna.

Kestävyystavoitteiden moninaisuudesta paneeli siirtyi miettimään kysymystä tki-politiikan väitetystä teknologiakeskeisyydestä ja esimerkiksi sosiaalisten innovaatioiden puutteellisesta huomioinnista.  Panelistit olivat laajasti yksimielisiä myös muiden kuin teknologisten edistysaskelten arvosta kestävyyshaasteiden ratkaisuissa. Rouvinen kiteytti näkevänsä innovaation ratkaisuna tiettyyn tarpeeseen – ratkaisun muodolla ei sinänsä ole merkitystä. Myös Lemola kyseenalaisti erottelun teknologisten ja sosiaalisten innovaatioiden välillä. Myös teknologisiin innovaatioihin liittyy aina sosiaalisia näkökulmia ja voisi olla hyvä puhua vain innovaatioista tekemättä eroa näiden välillä. Panelistit korostivat kuitenkin eroa sosiaalisten innovaatioiden ja innovaatiopolitiikan sosiaalisten kestävyystavoitteiden välillä. Anoschkin painotti, että innovaatiotoiminnan sosiaalisten vaikutusten huomioiminen ei riitä vaan on tärkeää saada hyödynnettyä myös perinteisestä poikkeavien toimijoiden ja kyvykkyyksien panokset niiden tuottamisessa. Muun muassa humanistisiin tieteisiin pohjaava osaaminen on marginaalissa innovaatiopolitiikassa. Jussila nosti esiin sosiaalisten innovaatioiden merkityksen myös viennin kannalta. Yhdessä maassa toimiva teknologinen ratkaisu ei välttämättä sellaisenaan istu toiseen ympäristöön. Sosiaaliset innovaatiot voivat täydentää teknologisia edistysaskelia lisäämällä niiden vaikuttavuutta. Esimerkiksi Brasiliassa on luotu järjestelyjä, jotka mahdollistavat asukkaille ansainnan muovin keräämisellä ja kierrättämisellä.

Lopuksi panelistit esittivät näkemyksiään tki-politiikan päätöksenteosta. Kaikki näkivät ongelmallisena hallinnon siiloutumisen. Tki-aiheiden perinteinen jakolinja tutkimuksesta vastaavaan opetus- ja kulttuuriministeriön ja innovaatioaiheita painottavan työ- ja elinkeinoministeriön välillä koettiin erityisen haastavaksi. Rouvinen kuvasi nykytilannetta seuraavasti: ”Instituutiot ovat vahvoja ja itsenäisiä ja yläpuolelta tuleva ohjaus on heikkoa. On vahvat raja-aidat eikä niitä murtavia voimia.” Vuorovaikutuksen puutteen eri toimijaryhmien välillä koettiin kuvaavan myös käytännön tutkimus- ja kehitystyön arkea. Jussila korosti, että tiettyjä hankemuotoja kuten strategisen tutkimuksen neuvoston projekteja lukuun ottamatta siiloutuminen on voimistunut entisestään. Kehityshankkeet ovat tyypillisesti pieniä eikä niiden löydöksiä aktiivisesti jaeta toimijoiden välillä. Siinä missä EU rahoittaa pitkäjänteisempää toimintaa innovaatioekosysteemien ja -klusterien rakentamiseksi, kansallisella tasolla julkinen tuki on harvassa. Anoschkin peräänkuulutti tarvetta tuoda eri yhteiskunnallisten toimijoiden ääni aiempaa laaja-alaisemmin kuuluviin innovaatiopoliittisessa päätöksenteossa. Merkittävää muutosta on vaikea saada aikaan, mikäli politiikkaa suunnitellaan perinteisen rajatun toimijaryhmän lähtökohdista. Lemola muistutti yleisöä aiemmista pyrkimyksistä purkaa raja-aitoja, kuten Tekesin teknologiaohjelmat, osaamiskeskusohjelmat sekä strategisen huippuosaamisen keskittymät (SHOKit). Vastaavia rakenteita ei nykyisestä innovaatiojärjestelmästämme löydy samassa mittakaavassa.

Tilaisuuden päättäneessä aktiivisessa yleisökeskustelussa tuotiin esiin täydentäviä näkökulmia. Käsiteltyjä aiheita olivat muun muassa yhteiskunnallisten tki-tavoitteiden hyväksyttävyys polarisoituneessa ilmapiirissä, puoluepolitiikan irrallisuus hallinnolliseen näkökulmaan keskittyvästä innovaatiokeskustelusta sekä teollisuuspolitiikan uusi nousu ja sen uhka vahvemmin uudistumiseen tähtäävälle innovaatiopolitiikalle. Tunnelma vaihteli optimistisista huomioista innovaatiopolitiikan kestävyysvaikutuksista pessimistisiin arvioihin nykyjärjestelmän puutteista. Joka tapauksessa oli ilo havaita innovaatiopolitiikan herättävän runsaasti kiinnostusta, ideoita ja tunteita. Tästä on hyvä jatkaa vuoropuhelua päättäjien, tutkijoiden, yritysten sekä muiden tki-toimijoiden välillä.

Järjestäjätiimin puolesta,

Matti Pihlajamaa

Teknologian tutkimuskeskus VTT

matti.pihlajamaa@vtt.fi

Esitysmateriaalit

Linkkien takaa löydät tilaisuuden esitysmateriaalit:

• Ville Takala – Kohti yritteliästä hyvinvointivaltiota? Käsitteellinen näkökulma
• Matti Pihlajamaa – Ristiriitaiset tulkinnat kestävyydestä Suomen innovaatiopolitiikassa
• Helka Kalliomäki – Inkluusion tavoite TKI-politiikassa

Tilaisuus järjestettiin yhteistyössä Business Finlandin Innovaatio- ja kasvututkimusrahoituksen tukeman ”Co-designing sustainability-oriented innovation policy (COSU)” -hankkeen kanssa. Tutkijapuheenvuorot perustuivat myös “Towards an Entrepreneurial Welfare State? The Practices of Challenge-Driven Innovation Policies”, “ELVIS – Evolving innovation space, RDI policies and impact evaluation” sekä “MISS – Practicing mission-oriented innovation policy” -hankkeissa tehtyyn tutkimukseen.

The post Kestävän innovaatiopolitiikan jännitteet – tyhjiä lupauksia vai aitoa muutosta? appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.