Transformatiivisen kestävyysjohtamisen mallissa muodostetaan kunnan tärkeimmät
yhteiset strategiset kestävyystavoitteet ja asetetaan laadulliset ja määrälliset mittarit
ohjaamaan kunnan toimintaa. Siinä hahmotetaan kunnan merkitys
kestävyysmurroksen johtajana, mutta myös tarve kunnan ja kuntajohtamisen
muutokselle ja uudelleenajattelulle. Lisäksi tunnistetaan kunnan keskeiset
yhteistyötahot kestävyyden edistämisessä. Näitä ovat esimerkiksi kuntalaiset,
yritykset, järjestöt ja muut kunnat. Toiminnan vaikutuksia seurataan ja arvioidaan ja
toimintaa suunnataan uudelleen.

Tutustu politiikkasuositukseen täällä.

Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama ORSI-hanke
luotsaa hyvinvointivaltiota ympäristön kantokyvyn rajoihin.

Lisätiedot:
Anni Jäntti, kunta- ja aluejohtamisen yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto,
anni.jantti@tuni.fi
+358504377188

The post Kestävyysmurroksen johtaminen vaatii kunnilta aktiivisia toimia appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

ORSI-hanke toi Tampereella yhteen asiantuntijat ja kuntien edustajat keskustelemaan kestävyyden
strategisen edistämisen keinoista ja kysymyksistä. Kiitos kaikille osallistuneille!

Katso tapahtuman tallenne alta:

Milloin ja missä:

4.2.2025 klo 12-16 G Livelab Tampereella (Puutarhakatu 1)

Seminaarin ohjelma:

12.00-12.45 Keittolounas
12.45 Tilaisuuden avaus
Keynote-puheenvuoro: Miten muuttaa sanat teoiksi – strategiatyön ikuisuuskysymys & avoin keskustelu – Jenni Airaksinen (toimitusjohtaja, Kunnallisalan
kehittämissäätiö)
Tutkijapuheenvuorot:
Anni Jäntti (Tampereen yliopisto) & Juha Peltomaa (Suomen ympäristökeskus):
Kuntastrategiat kestävyysjohtamisen välineenä
Jari Lyytimäki (Suomen ympäristökeskus): Kestävän kehityksen indikaattorit
Liisa Häikiö (Tampereen yliopisto): Arjen kestävyystoimijuus
14.40 Kahvitauko
15.00 Kestävyyden johtamisen keinot ja kysymykset -paneelikeskustelu, osallistujat:
Kaupunginjohtajat Ari Alatossava (Oulu), Niku Latva-Pukkila (Kauhajoki), Jani Pitkäniemi
(Porvoo) sekä erityisasiantuntija Eveliina Kiema-Majanen (Kuntaliitto)
16.00 Loppusanat

Kohti ekohyvinvointivaltiota (ORSI)-hanke luotsaa hyvinvointivaltiota ympäristön
kantokyvyn rajoihin. Etsimme reiluja ja rivakoita keinoja siihen, miten julkishallinto voi
ohjata muutosta. Hanketta rahoittaa Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen
neuvosto.

Seminaari järjestettiin yhteistyössä Tampereen yliopiston tutkimusalustojen Tampere
Urban Research Network for Sustainability (TURNS) ja Sustainable Transformation of
Urban Environments (STUE) kanssa.

Lisätietoja:
Pauliina Lehtonen
Koordinaattori ORSI-hanke
ecowelfare.fi
Tampereen yliopisto
pauliina.lehtonen(@)tuni.fi
p.050 3185937

The post Kuntien kestävyyden strateginen johtaminen -seminaari 4.2.2025 Tampereella appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Uusi kyselytutkimus osoittaa, että suomalaiset ovat tasaisesti huolissaan monista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Tutkimuksen mukaan yli puolet kansalaisista oli huolissaan julkisen talouden tilasta, luonnonmonimuotoisuuden heikkenemisestä, ilmastonmuutoksesta ja kansallisesta eriarvoistumisesta. Julkisen talouden tilasta oli huolestunut tai erittäin huolestunut 59%, luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä 55% ja eriarvoistumisesta 53%. Ilmastonmuutosta vakavana tai erittäin vakavana ongelmana piti 57%.

Luonnonvarojen kulutus ja päästöt herättävät keskustelua

Tutkimuksessa selvitettiin myös, kenen tulisi päättää luonnonvarojen kulutuksesta ja päästöistä. Vastaajien mukaan EU ei näyttänyt suositulta päätöksentekotaholta luonnonvarojen kulutuksen ja päästöjen rajoittamista koskevissa asioissa. Sen sijaan tutkimustietoa ja valtiota arvostettiin päätöksenteossa.

Lentovero saa kannatusta

Vaikka vastaajat yleisesti kannattivat porkkanoita keppien sijaan, lentovero sai yllättävän paljon kannatusta: 64% vastaajista mukaan päästöjen vähentämiseksi pitäisi ottaa käyttöön lentovero. Tämä osoittaa, että kansalaiset ovat valmiita myös konkreettisiin toimiin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Kysely osa laajempaa tutkimushanketta

Kysely on osa laajempaa “Kohti eko-hyvinvointivaltiota” (ORSI) -tutkimushanketta, jota rahoittaa Suomen Akatemian yhteydessä toimiva Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN). Hankkeen yhtenä tavoitteena selvittää kansalaisten näkemyksiä tulevaisuuden kestävästä yhteiskunnasta.

Tutkimuksen toteutti Taloustutkimus Oy aikavälillä 16.5. – 27.5.2024, ja siihen vastasi 1070 Manner-Suomessa asuvaa, 18-vuotta täyttänyttä henkilöä.

Yhteystiedot:
Juha Peltomaa,
Kehittämispäällikkö
Suomen ympäristökeskus
juha.peltomaa@syke.fi
+358 295 251 081

The post Uusi kyselytutkimus: EU-vaalien alla kansalaiset huolissaan luonnonmonimuotoisuudesta, ilmastonmuutoksesta ja eriarvoistumisesta appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

28.5.2024

Sini Numminen & Tuija Kajoskoski

Kun suomalaiselta kysytään eurooppalaisessa tutkimushaastattelussa, että ”Onko teillä varaa pitää asuntonne sopivan tai riittävän lämpimänä?” lähes kaikki suomalaiset vastaavat, että ”Kyllä”. Osuus hiukan laski perinteisestä 98–99 %:sta 97 %:iin vuonna 2023. Suomessa pidetään asunnot lämpiminä, se on ehkä jopa jonkinlainen kunnia tai tapa. Kodissa ei saa olla kylmä ja sisälämpötilat ovat korkeat. Muusta voidaan tinkiä, mutta ei lämmityksestä.

Ei-vastaukset yllä mainittuun kysymykseen puolestaan, eli prosenttiosuus kansasta, jolla ei ole varaa pitää asuntoaan lämpimänä, on yksi EU:n neljästä virallisesta energiaköyhyysindikaattorista. Indikaattoria on seurattu vuosia ja koska Suomessa luku on pitkään pysynyt matalalla eli 1–2 prosentissa, on energiaköyhyys ollut viranomaisille, poliitikoille ja tutkijoille aika epäkiinnostava aihepiiri, ikävä kyllä. Viime syksynä nimittäin tuo mittari hyväksyttiin virallisesti EU:n energiatehokkuusdirektiiviin yhdeksi neljästä energiaköyhyysindikaattorista. Muut kolme mittaria ovat suhteellinen pienituloisuus; niin sanottu homeindikaattori eli onko kodissa hometta tai pahoja vuotoja; ja neljäntenä energialaskuihin liittyvät maksuvaikeudet. Kun näitä kriteereitä alkaa täyttyä, jäsenmaan täytyy parantaa näiden kansalaistensa asumisolosuhteita tai taloudellista tilannetta – siis lieventää heidän energiaköyhyyttään jollain tavalla. Tämä on merkittävä päätös jäsenmaiden kannalta, mutta asia tuntuu saaneen hyvin vähäistä huomiota Suomen julkisessa keskustelussa.

Väittäisimme, että eurooppalaiset kriteerit ansaitsevat kriittisen tarkastelun ensinnäkin siksi, että ne on muotoiltu pääasiassa muiden maiden tilanteita silmällä pitäen. Energiaköyhyystutkimuksen perinne on vahvaa monessa muussa EU-maassa, mistä myös termin määrittelyt periytyvät. Toiseksi, energiahaavoittuvuustutkimusta on tehty Suomessa äärimmäisen vähän, joten täällä tiedetään huonosti, ketkä tai millaisissa asunnoissa asuvat tosiasiallisesti voisivat tukea tarvita. Nimittäin, kysymys siitä, että pystyykö kansalainen pitämään asuntonsa riittävän lämpimänä ei aina ole oleellinen, esimerkiksi jos lämpötila-asia on jonkun toisen tahon hallinnassa, kuten kerrostaloasunnon talotekniikassa. Joskus kerrostaloasujan energiahaavoittuvuus jää kokonaan tilastoissa tunnistamatta.

Toisaalta, ”Kyllä” vastannut omakotitaloasuja, joka itse pystyy vaikuttamaan kotinsa sisälämpötilaan, on energiakriisitalvena saattanut laskea niitä reippaastikin, mikä on toki hyvä asia niin ilmaston kuin globaalin energiaoikeudenmukaisuudenkin näkökulmasta. Ei ole kuitenkaan kunnollista tietoa siitä, kuinka usein lämpötilan lasku oli niin reipasta, että se on ollut jopa haitallista esimerkiksi terveyden kannalta. Lisäksi, samaan aikaan kun suomalainen kyselytutkimushaastateltava vastaa, että ”Kyllä, minulla on varaa pitää asuntoni lämpimänä”, ei tiedetä, mistä muusta sama vastaaja on mahdollisesti joutunut tinkimään. Kykenevätkö eurooppalaiset energiaköyhyysindikaattorit siis tavoittamaan energiamarkkinoiden kaikista haavoittuvimmat kotitaloudet? Toisaalta, joutuuko suomalainen viranomainen nyt laatimaan energiaköyhyyden lieventämisen politiikkatoimia ryhmille, jotka eivät todellisuudessa minkäänlaista tukea tarvitse?

Miten energiaköyhyyttä sitten tulisi Suomessa mitata? Voidaan esimerkiksi laskea kotitalouden tulojen ja energiamenojen suhde. Vuonna 2022 kerätyn kyselyaineistomme omakotitaloasujien (N=4295) energiaan käyttämä prosenttiosuus heidän käytettävissä olevista tuloistaan vuonna 2021 oli 7 % (mediaani). Se ei vielä välttämättä ole kauhean paljon. Toisaalta, melkein viidenneksen vastaajan kohdalla (18 %) tuo osuus ylitti 10 % tuloista. Tällaiset taloudelliset mittarit, kuten tuo 10 prosentin ylitys, ovat yksi vaihtoehto energiaköyhyyden mittaamiseen. Silloin tulee toki huomioida se, että lasketaan pois ne kotitaloudet, joilla menee hyvin, kuten esimerkiksi ne, joilla on suuret tulot. Oikeiden rajojen löytäminen ei ole koskaan suoraviivaista.

Yksi mahdollisuus tai vivahde lisää olisi tarkastella kansalaisten subjektiivista kokemusta liittyen heidän asumisolosuhteisiinsa ja energian hintaan eli niin sanottua subjektiivista energiaköyhyyttä. Kyselytutkimuksessamme oli kysymys, jossa mitattiin rasitetta, jota vastaaja kokee energiakustannuksistaan. Jopa 27 % vastaajista valitsi vaihtoehdon ”Kyllä, säännöllisesti”, kun heiltä tiedusteltiin asiaa. Kysymys kuului tarkalleen ottaen näin: ”Koetteko kotinne energiakustannukset rasitteeksi, kotitaloutenne tulot huomioon ottaen?” Vaihtoehtoina oli ”Ei”, ”Hieman”, ”Joskus” ja ”Säännöllisesti”. Korkea osuus (27 %) varmasti osittain heijastelee huolta energiakriisin aikana, jolloin energian hinnat nousivat roimasti ja puhuttiin jopa sähkön loppumisesta. Ristiriita virallisten energiaköyhyysmittarien tarjoaman mielikuvan kanssa Suomesta likipitäen kokonaan ei-energiaköyhänä maana on kuitenkin huomattava.

Tarkastelimme aineistossa myös sitä, onko vastaajien tausta tilastollisesti merkittävällä tavalla riippuvainen energiahaavoittuvuuteen. Havaitsimme monia kiinnostavia eroja eri tavoin lämmitettyjen asuntojen välillä. Esimerkiksi maalämpöpumpun omistajat olivat kaikista vähiten kuormittuneita eli kokivat vähiten subjektiivista energiakustannusrasitetta. He myös maksoivat vähiten energiastaan (suhteessa tuloihin) ja heidän kotinsa olivat myös pinta-alaltaan suurimpia. Mitä se tarkoittaa? Ainakin sitä, että maalämpöpumppu vähentää merkittävästi energiahaavoittuvuuden riskiä. Tämä on tärkeä uusi tieto suomalaisesta omakotitaloasumisesta. Myös ne kotitaloudet, jotka lämmittivät kotiaan pelkästään puulla, olivat paremmassa asemassa kuin muut.

Löysimme myös monia muita kiinnostavia, yllättäviäkin asioita. Esimerkiksi osa vastaajista, jotka taloudellisella mittarilla maksoivat energiastaan suhteellisen paljon, eivät aina kokeneet kustannuksia rasitteena, ja päin vastoin. Esimerkiksi öljylämmittäjät kuluttivat varsin usein yli kymmenen prosenttia tuloistaan energiaan, mutta he taas eivät olleet sen kuormittuneempia kuin vertailuryhmä. Ehkä öljylämmittäjät ovat vuosien mittaan tottuneet energian hinnan heilahteluihin. Tilastollisesti merkittäviä eroja löytyi myös esimerkiksi lapsiperheiden kohdalla. Heillä ei ollut aina välttämättä sen suuremmat energiamenot kuin muilla kotitalouksilla, mutta energiakustannukset rasittivat heitä merkittävästi. Ymmärrettävästi – lapsiperheillä on paljon menoja ja vastuu lapsista heijastuu. Muita tutkimuksemme tuloksia voi lukea Energy & Buildings -lehden artikkelistamme.

Yhteenvetona voisimme todeta, että huomattava ristiriita ”virallisten” mittarien ja kyselyaineistomme omakotitaloasujien antamien vastausten välillä vaatii lisäselvityksiä. Energiaköyhyys tai -haavoittuvuus tunnetaan Suomessa huonosti ja se voi olla usein piilossa. Ehdotamme, että tutkimuksessa otettaisiin tarkasti huomioon kotien käyttämät kaikki erilaiset lämmitysaineet ja -tekniikat, ja yritettäisiin löytää parhaita tapoja tunnistaa lämmitystapoihin liittyvät haavoittuvuudet, jotka ovat sangen erilaisia jos ajatellaan vaikkapa puulämmitystä, öljylämmitystä tai sähköpohjaisia lämmityslaitteita. Jos EU:n indikaattorit sopivat Suomeen, niin hyvä, mutta jos eivät, vaarana on, että Suomessa joudutaan tekemään energia- ja tukipolitiikkaa, joka osittain hyödyttää myös varakkaita. Sehän ei ole tarkoituksenmukaista. Löytömme maalämpökotien hyväosaisuudesta rohkaisee myös kysymään, että kenellä on Suomessa mahdollisuus osallistua energiamurrokseen eli tehdä energiaremontteja ja päästä nauttimaan edullisesta energiasta? Toistaiseksi eriarvoisuutta ei ole katsottu Suomessa energiapoliittisena kysymyksenä, koska energia on ollut melko halpaa kaikille. Ehkä näin ei enää ole tulevaisuudessa, vaan asiaa tulisi katsoa myös energiaoikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Lue lisää tutkimuksesta: Numminen, S., Kajoskoski, T., Kaltampanidis, Y., & Jalas, M. (2024). Energy vulnerability of detached home owners in Finland: An explorative study. Energy and Buildings, 310, 114082. https://doi.org/10.1016/j.enbuild.2024.11408

The post Energiaköyhyyden mittaamisen haasteet: kuinka tunnistaa haavoittuvat kotitaloudet Suomen kontekstissa? appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Sini Numminen

Tilastot ovat tapa jäsentää maailmaa ja luovat pohjan politiikkatoimille. Yksikään ministeriö ei jätä viittaamatta tilastoituihin lukuihin. Kuinka suuri osa kansasta? Kuinka paljon muutosta edelliseen vuoteen verrattuna? Kuinka moni vielä käyttää lämmittää kotinsa kevyellä polttoöljyllä? Tilastot ovat tietorakennelmia, jotka kerätään systemaattisesti ja samoin menetelmin vuosikymmenten yli. Tiedonkeruussa on tärkeää, että mittauspisteet ovat keskenään vertailukelpoisia; ei ole suotavaa, että tilaston laatija käy hötkyilemään.

Joskus maailma kuitenkin muuttuu, jolloin vanhat tiedonkeruutavat eivät enää tuota riittävän tarkkoja kuvia maailmasta. Havaitsimme tämän yllättäen, kun kävimme läpi keskeisimpiä tilastoja, jotka kuvaavat sitä, millä lämpöaineilla Suomen pientalot lämpenevät. Analysoimme toissa syksynä ORSInkin kanssa yhdessä kerättyä energiakyselyaineistoa (N=5000), ja huomasimme, että suomalaiset pientaloasujat ovat hurahtaneet uusiutuviin. Aurinkopaneeli löytyi jopa 12 % vastaajalta. Ilmalämpöpumppu oli yli puolella. Keskeisin havaintomme oli, että vain pienellä osalla vastaajista oli yksi ainoa lämmityslaite. Tyypillisesti löytyi kaksi tai kolme, mutta jopa viisi erilaista laitetta. Joissain talossa käytettiin esimerkiksi kaukolämpöä ensimmäisen ja sähkölämmitystä toisen kerroksen lämmittämiseen. Öljypannu esiintyi useammin jonkun toisen lämpölaitteen, kuten ilma-vesi-lämpöpumpun kanssa, kuin yksinään.

Kuinka yleistä tällainen monilämmittäminen Suomen pientaloissa on? Miten energiamurros näkyy tilastoissa? Halutessamme verrata aineistoamme virallisiin pientalojen lämmitystä kuvaaviin tilastoihin, emme löytäneet sopivaa. Tietoa monilämmityksestä ei kerätä tällä hetkellä! Emme tiedä, millä tavoin uudet ja hajautetut energiajärjestelmät ovat pikkuhiljaa hiipineet Suomen vanhempiin öljy- ja sähkölämmitystaloihin ja uudempiin maalämpötaloihin. Pientalojen yleisin lämmitysmaailma aineistossamme muodostui, täysin yllätyksettömästi, sähkölämmityksen, puulämmityksen ja ilmalämpöpumpun kolmikosta. Vanhoista laitteista ei luovutakaan, vaan lämmityslaitteistoa kertyy nurkkiin, niin kuin keittiöelektroniikkaa aikoinaan. Usein laitteistot yhdistetään teknisesti yhteen toimiviksi hybridiratkaisuiksi.

Se, mitä viralliset tilastot kertovat, on pelkkä kiinteistön ”päälämmityslähde”. Yksi yleisesti tutkimuksissa ja uutisissa hyödynnetty tietokantatilasto on nimeltään Rakennukset ja Kesämökit (Tilastokeskuksen tilastotunnus 116h), joka puolestaan pohjautuu rakennustietokantaan. Rakennustietokanta on tietenkin pääasiallisesti olemassa aivan toisia toimijoita, kuin energiatutkijoita, energiatoimittajia tai energiaministereitä varten, ehkä kaikki omakotitalojen energiaremontit eivät rekisteröidy sinne, mikä puolestaan johtuu laista: kaikki energiaremontit eivät vaadi rakennuslupaa. Se, joka haluaa olla ajan tasalla käynnissä olevasta energiamurroksesta ja siitä, miten Suomi todella lämpenee, tarvitsee juuri energiaremonteista yksityiskohtaisen tarkan tiedon! Rakennukset ja Kesämökit kertoo, että kivihiiltäkin poltetaan yhä. Käsi ylös, kuka vielä asuu jossain niistä 5742:sta omakoti- tai paritalosta, jonka ”päälämmityslähde” on kivihiili (huom. kaukolämmölle on oma kategoriansa).

Päälämmityslähdeajattelulla on muutamia harmillisia seurauksia. Ensinnäkin se antaa väärän kuvan pientalojen lämmityksestä. Toiseksi se typistää kotitaloudet passiivisiksi ainokaisten energialähteidensä vangeiksi, ja sitä kautta pitää yllä vanhentunutta käsitystä, jossa keskusjohtoinen energian tuotantosektori on tärkein kotien energiamaailmoja määrittävä toimija. Uskon, että moni sähkölämmittäjä on sähkölämpöpatteriaan viisaampi ja hyvin aktiivinen ja hintatietoinen. Talvipäivän kulutusjousto on arkipäivää. Sen haistaa, kun kävelee omakotitaloalueella päivänä, kun sähkön hinta hipoo pilvissä. Lämmitysmuotojen välillä vuorotellaan. Älyohjaus yleistyy, tosin tutkimus on vähäistä, joten emme tiedä, miten yleistä. Jääkö älyohjaus vain pienen teknisesti osaavan harrastelijaporukan puuhaksi? Maanlaajuista tietoa erilaisista kulutusjoustotyyleistä ja -tavoista on niukasti.

Kolmanneksi päälämmityslähdeajattelu harhauttaa lainsäätäjää. Otetaan esimerkki suomalaisesta omakotitalosta, jossa on takka, keskussähkölämmitys, muutama ilmalämpöpumppu ja aurinkolämpö. Siksi, että kiinteistö on aikoinaan rekisteröity sähkölämmitystaloksi, se todennäköisesti tällä hetkellä lasketaan tuohon 505245 pientalon suuruiseen Rakennukset ja Kesämökit -tietokannan sähkölämmittäjäporukkaan. Tämä sitä huolimatta, että ei ole tietoa, käytetäänkö tuossa talossa sähkölämmitystä enää juurikaan, taikka monenako päivänä vuodesta. Puoli miljoonaa nousee kauhu-uutisotsikkoon aina, kun hinnat sahaavat sähköpörssissä. Vaikka sähköpattereita kyllä seisoa töröttää meidänkin kyselyaineistomme joka toisessa pientalossa, pelkällä sähköllä lämpesi vain 1,8 % kodeista, mikä koko Suomen pientalojen lukumäärään suhteutettuna vastaisi 19 000 kotia. Ero on melkoinen.

Tämä innostaa kysymään, että millaisiin johtopäätöksiin sähkötukien laatija viime talvena 2022–2023 olisi päätynyt, jos puolen miljoonan sähkölämmittäjän sijasta oltaisiin puhuttu parista kymmenestä tuhannesta sähkölämmittäjästä ja puolesta miljoonasta hybridisähkölämmittäjästä? Olisiko yksityiskohtaisempi ja tarkempi lämmitystapatieto auttanut lainsäätäjää näkemään, millä kotitalouksilla on todellinen sähkötuen tarve, ja millä ehkä vähän vähäisempi? Ainakin se neljäs ja viimeinen sähkötukimuoto, eli automaattinen sähkön suurkuluttajien tuki, olisi ehkä ennalta voitu ennustaa kilahtavan lähinnä rikkaampien kotitalouksien pussiin, niin kuin se lopulta tekikin.

Yksi nopea ratkaisu hybridilämmityksen tunnistamiseen tilastoissa voisi olla päivittää erästä toista tilastoa, joka on nimeltään Kotitalouksien kulutus (Tilastokeskuksen tilastotunnus 13qk). Se kerätään kansalaishaastatteluilla joka kuudes vuosi. Kyseinen haastattelututkimus sisältää tällä hetkellä yhden kysymyksen lämmityksestä, ja se kuuluu näin: ”Mikä on asuntonne päälämmityslähde?” Tutkimusta voisi täydentää jatkokysymyksellä, tai muotoilla haastattelu lämmitysmuotojen osalta kokonaan toisin. Haastateltavaa voisi vaikkapa pyytää listaamaan kodin keskeiset lämmitysratkaisut (1 – N). Silloin pientalovastaaja ei joutuisi mielivaltaisesti järjestelemään lämmityslaitteitaan arvojärjestykseen. Niin kauan, kun tilastotieto tarjoilee kotien lämmitystavoista ja -laitteista kuvan ajalta ennen energiamurrosta, ehkä tuolta 80- tai 90-luvuilta, on parempi käyttää määrällistä (GWh) polttoainekulutustilastoa Asumisen energiakulutus (Tilastokeskuksen tilastotunnus 11zr). Sen perusteella tiedämme esimerkiksi sen, että määrällisesti eniten käytetty Suomen pientalojen lämpöaine vuonna 2022 oli polttopuu (39 % lämmöstä). Mutta emme tällä hetkellä tiedä, missä tuo polttopuu täsmälleen palaa. Tuota tietoa odotellessa.

Tutkimus Päälämmityslähteestä monilämmitykseen: suomalaisista pientaloista on tullut toisiaan täydentävien ja vuorottelevien energiajärjestelmien hybrideitä (Numminen, Silvikko de Villafranca & Hyysalo, 2023) on kokonaisuudessaan luettavissa Alue ja Ympäristö -lehdestä: https://aluejaymparisto.journal.fi/article/view/125979

The post Harha puolesta miljoonasta sähkölämmittäjästä appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Tampere pyrkii hiilineutraaliksi vuoteen 2030 mennessä. Yhtenä keskeisenä painopisteenä on liikkumisen päästöjen vähentäminen. Tavoitteena on vähentää kaupunkilaisten tarvetta omistaa ja käyttää yksityisautoa ja tukea ekologisesti kestävämpiä liikkumisen tapoja: pyöräilyä, kävelyä, ja joukkoliikenteen käyttöä. Tässä blogikirjoituksessa pohdin siirtymää kestäviin liikkumisen tapoihin väestön ikääntymisen näkökulmasta.

Väestön ikääntyessä liikkumisrajoitteisten henkilöiden määrä tulee todennäköisesti lisääntymään, sillä liikkumisrajoitteiden esiintyvyys väestössä kasvaa korkeamman iän myötä. Kestävien liikkumistapojen edistämisessä olisikin tärkeää huomioida myös ovelta ovelle- kuljetus, joka on edellytys monien liikkumisrajoitteisten henkilöiden yhdenvertaisille toimintamahdollisuuksille ja osallisuudelle. Näen palveluliikenteen (PALI) palvelubusseissa paljon potentiaalia vastata ikääntyvän yhteiskunnan todennäköisesti kasvavaan ovelta ovelle- kuljetuksen tarpeeseen sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävällä tavalla – kunhan palvelua kehitetään vastaamaan paremmin moninaisiin liikkumisen tarpeisiin.

Palvelubussi ekologisesti ja sosiaalisesti kestävänä liikkumisen ratkaisuna ikääntyvässä yhteiskunnassa

Palvelubussi tarjoaa ovelta ovelle- kuljetusta osana julkista liikennettä Tampereella. Kyyti maksaa tavallisen bussilipun verran ja yli 65-vuotiaat saavat alennuksen maksaessaan matkan bussikortilla klo. 9-14. Kyydin voi tilata kotiovelle, josta bussi tarjoaa ovelta ovelle- kuljetusta tietyn palvelualueen sisällä – erityisesti lähipalveluiden pariin. Kyytiin noustessa ja poistuessa saa apua, ja tarvittaessa myös kauppaostokset kannetaan ulko-ovelle tai hissiin. Palvelubussi siis mahdollistaa tärkeällä tavalla liikkumisrajoitteisten henkilöiden arjen asiointia.

Liikkumisessa on kuitenkin kyse paljon enemmästä kuin vain arkisesta asioinnista. Charles Musselwhite ja Hebba Haddad ovat tutkineet ikääntyneiden moninaisia liikkumistarpeita laadullisessa haastattelututkimuksessaan. Keskeinen liikkumistarve oli ennalta-arvattavasti juuri tarve päästä tehokkaasti paikasta A paikkaan B palveluiden ja ihmisten pariin. Haastatteluissa nousivat esiin kuitenkin myös affektiiviset tarpeet, joissa oli kyse mm. itsenäisyyden, vapauden ja osallisuuden tarpeesta – siitä että voi itse määrittää milloin, minne ja miten haluaa mennä ja olla osana ympäröivää yhteiskuntaa. Esteettiset tarpeet taas viittaavat matkasta itsestään nauttimiseen vaihtuvine maisemineen. Matka itsessään voi siis olla seikkailu ja nauttimisen arvoinen – ei pelkkä ”välttämätön paha” paikkoihin pääsemiseksi.

Myös oma tutkimuksemme (Luoma-Halkola & Jolanki, 2021) palvelubussin käyttäjien parissa tuo esiin palvelubussimatkojen moninaisia merkityksiä. Tein yhteisiä palvelubussimatkoja ja haastatteluja 12 palvelubussin käyttäjän kanssa Tampereella syksyllä 2019. Musselwhiten ja Haddadin tutkimustuloksia mukaillen, palvelubussimatkoissa ei ollut kyse ainoastaan pääsystä paikasta A paikkaan B tehokkaasti, vaan myös mahdollisuudesta kohdata ihmisiä ja olla osana ympäröivää kaupunkia. Bussissa juteltiin, luotiin tuttavuuksia ja ystävyyksiä, ja katseltiin vaihtuvia maisemia. Yksi osallistujista kertoi, kuinka bussi oli kerran myös matkustajien toiveesta mahdollistanut pienen spontaanin kiertoajelun katsomaan uutta asuinaluetta ihan vain huvin vuoksi, samalla kun oltiin matkalla kauppakeskukseen. Myös aiempi tutkimus on tuonut esiin, että liikkuminen huvin ja hauskuuden vuoksi voi olla tärkeää ja merkityksellistä, vaikka usein julkiset kuljetuspalvelut keskittyvät nimenomaan asiointireitteihin.

Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta olisikin tärkeää pohtia, miten palvelubussi voisi paremmin tukea moninaisia liikkumisen tarpeita– ei pelkästään tehokasta arkista asiointia, vaikka sekin on ilman muuta tärkeää. Olisi hyvä pohtia, miten voitaisiin mahdollistaa myös huvi ja hauskuus: pääsy näköalojen, luonnon, kulttuurin ja elämysten pariin. Nykyisellään palvelubusseissa on hyvin rajalliset palvelualueet ja aikataulut, jotka rajoittavat mahdollisuuksia päättää mihin ja milloin haluaa mennä ja mistä voi olla osallisena. Bussit kulkevat pääasiallisesti arkipäivisin noin klo. 9-15 välillä, eivätkä siis mahdollista pääsyä ilta- tai viikonloppumenoihin, kuten elokuviin, konsertteihin, urheilutapahtumiin tai syntymäpäiväjuhlille. Tässä olisi kehitettävää sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta.

Palvelubussia tulisi toki tarkastella osana kuljetuspalvelujen laajempaa kokonaisuutta. Liikkumisrajoitteisten henkilöiden ovelta ovelle- kuljetuksen tarve on huomioitu myös sosiaalihuoltolain ja vammaispalvelulain mukaisissa kuljetuspalveluissa, jotka voivat toki kompensoida palvelubussin rajallista toimintasädettä. Kaikilla niitä tarvitsevilla ei kuitenkaan välttämättä ole niihin pääsyä ja matkamäärät ovat rajallisia. Kuljetuspalveluja tulisikin kokonaisuutena kehittää niin, että ne vastaisivat paremmin moninaisiin liikkumisen tarpeisiin – yhdenvertaisesti.

Palvelubussia voisi myös kehittää suhteessa ratikkaan: olisiko palvelubussin mahdollista tarjota kuljetusta kotiovelta ratikkapysäkille ratikkareittien varrella? Ratikka on esteettömämpi liikkumisen ratkaisu kuin tavalliset joukkoliikenteen bussit, mutta matka kotoa ratikkapysäkille voi muodostua esteeksi kaupunkilaisille, joilla on erilaisia liikkumisrajoitteita.

Lopuksi

Palvelubussi voisi siis potentiaalisesti olla sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävä tapa vastata ovelta ovelle- kuljetuksen tarpeeseen ikääntyvässä yhteiskunnassa. Parhaillaan palvelubussi ei kuitenkaan vastaa kaikkiin liikkumisen tarpeisiin. Asiointiorientaation sijaan olisi tärkeää pohtia miten palveluliikenne voisi paremmin tukea liikkumisrajoitteisten henkilöiden osallisuutta ja vapautta valita milloin ja mihin haluaa mennä. Sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta olisikin tärkeää ottaa palvelubussin käyttäjät ja potentiaaliset käyttäjät mukaan palvelun kehittämiseen.

Henna Luoma-Halkola (Tampereen yliopisto) on sosiaalipolitiikan väitöskirjatutkija, joka on tutkinut palvelubussin käyttäjien bussimatkoja yhdessä Kohti kestävää hyvinvointivaltiota (ORSI)- tutkimushankkeen ja Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön (CoE AgeCare) kanssa.

The post Kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää liikkumista Tampereella väestön ikääntyminen huomioiden appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Ohjelma

13.30 Tervetulosanat

Erityisasiantuntija, ratkaisupäällikkö Maria Salenius, Kuntaliitto

13.40 Asuinalueiden erilaistuminen – kaupunkien kestävyystoimien kutsumaton vieras

Tutkija Antti Wallin, Tampereen yliopisto, ORSI-tutkimushanke

Kysymyksiä ja keskustelua

14.10  Kommenttipuheenvuoro

Asumisen asiantuntija Laura Hassi, Kuntaliitto

14.25  Sosiaalinen ja ekologin kestävyys Jyväskylän Kankaalla

Projektipäällikkö Kaisa Hirvaskoski-Leinonen, Jyväskylän kaupunki

14.55 Sosiaalisesti kestävä osallisuus – voiko sitä syödä?       

Asiantuntija Ville Nieminen, Kuntaliitto                           

Kysymyksiä ja keskustelua

15.15 Kommenttipuheenvuoro

Kehittämispäällikkö Hanna Karojärvi, Tampereen kaupunki

Kysymyksiä, keskustelua ja päätössanat

15.30 Tilaisuus päättyy

Ilmoittaudu mukaan

Lisätietoja syksyn tapahtumista sekä ilmoittautumislinkit löydät täältä.

The post Syksyn 2021 keke-kekkerit: 18.11. Sosiaalisesti kestävä kehittäminen – polkuja asuinaluesuunnittelusta osallisuustyöhön appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Käynnistimme syyskuussa 2020 Ekososiaalinen hyvinvointi ja osallisuus (EKOS) -lähiötutkimushankkeen Tampereen Peltolammilla ja Multisillassa. Teemme tutkimusta hyvinvoinnin ja osallisuuden lähtökohdista ja etsimme keinoja lähiöiden elinvoiman vahvistamiseksi ja asuinalueiden eriytymisen ymmärtämiseksi.  

Yhdistämällä ekososiaalisen hyvinvoinnin ja osallisuuden näkökulmat tutkimme, miten ympäristön kestävyys ja sosiaalinen kestävyys, eli ihmisten yhdenvertaisuus ja tasaveroiset mahdollisuudet vaikuttaa elämäänsä, kietoutuvat yhteen. Tausta-ajatuksena on, että käynnissä olevassa yhteiskuntien kestävyysmurroksessa asuinalueiden eriytymisen dynamiikka voi muuttua niin, että asuinalueet eriytyvät toisistaan sen mukaan, miten kestäviä asumis- ja elämäntaparatkaisuja ne mahdollistavat.  

Sosioekonomisten tekijöiden ja palvelurakenteen rinnalle uusiksi eriyttäviksi tekijöiksi voivat nousta asuinalueen tai asunnon tarjoamat mahdollisuudet elää ekologisesti kestävällä tavalla. Seurauksena voi olla, että murroksen ulkopuolelle jääneillä alueilla asuvia leimataan elämäntapojen perusteella, eikä heille luoda mahdollisuuksia ympäristötietoisiin valintoihin ja kestävää kehitystä edistävään toimintaan asuinalueellaan. Kysymmekin, millaisin arkisin ja kaupunkipoliittisin ratkaisuin asukkaiden ekososiaalista hyvinvointia ja osallisuutta voidaan vahvistaa sekä alueellista eriytymistä vähentää. 

Verkostoista vinkkejä ja vaikuttavuutta tutkimuksen tueksi 

Tutkimusta johtaa sosiaalipolitiikan professori Liisa Häikiö ja se on osa valtakunnallista Ympäristöministeriön Lähiöohjelmaa. Hankkeen tutkijat tulevat kaupunkitutkimuksen ja sosiaalipolitiikan kentiltä. Tutkimuksen taustalla on paikallisten olosuhteiden vahva ymmärrys, sekä yhteistyö asukkaiden, alueellisten toimijoiden ja muiden verkostojen kanssa. Käymme aktiivista keskustelua myös Tampereen kaupungin ja muiden kaupunkitason toimijoiden kanssa hyvinvointi- ja osallisuustiedon katvealueista ja tietotarpeista.  

Teemme läheistä yhteistyötä Tampereen kaupungin lähiöohjelman kanssa, joka sijoittuu myös Peltolammin ja Multisillan asuinalueille. Olemme mukana Tampere Junior -kehitysohjelman asiantuntijaverkostossa, joka keskittyy lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointierojen kaventamiseen Tampereella. Teemme tutkimusyhteistyötä ORSI-konsortion, lähiöiden yhteisösuhteita tutkivan Tampereen yliopiston EmergentCommunity-hankkeen ja myös Lähiöohjelman muiden tutkimushankkeiden kanssa. Yhteistyön, viestinnän ja parhaiden toimintatapojen etsinnän tärkeys onkin korostunut hankkeessamme erityisesti korona-aikana. 

Katse tilastojen sijaan arjen ja kokemusten moninaisuuteen  

Peltolammin ja Multisillan 1960- ja 70-luvuilla rakennetuissa metsälähiöissä asuu noin 5700 asukasta opiskelijoista ja lapsiperheistä eläkeläisiin. Alueilla on alkuperäisiä asukkaita, paluumuuttajia ja alueelle päätyneitä; peltolammilaisia, multisiltalaisia ja peltsumultsulaisia.  

Tampereen kaupungin tilastoissa Peltolammi ja Multisilta sijoittuvat  asuinalueiden sosioekonomisessa hyvinvointi-indeksissä (2017) alimmille tasoille. Myös kaupungin koettu hyvinvointi-indeksi (2021) mukailee sosioekonomisia eroja; erityisesti Multisillassa asuinalueen maine ja turvallisuus koetaan kaupungin mittakaavassa heikoksi. Kohtaamamme peltolammilaiset, multisiltalaiset ja alueen toimijat eivät kuitenkaan näitä tilastoja täysin allekirjoita, tai tunnista tarinaa, jota alueista ja asukkaista monesti julkisessa puheessa kerrotaan.  

EKOS-hankkeessa lähestymme siksi hyvinvointia asukkaiden arjen tasolla: millaista arki on, mitä asukkaat ajattelevat lähiympäristöstään ja hyvinvoinnistaan, miten ja mihin he osallistuvat asuinalueellaan, ja miten esimerkiksi kestävyys näkyy asukkaiden arjessa. Tutkimusmenetelmien valinnassa huomioimme asukkaiden välisen ja alueiden sisäisen moninaisuuden sekä ihmisten erilaiset elämäntilanteet, arvostukset ja tarpeet.  

Tutkimuksesta eväitä eriytymiskehityksen ja yhteiskunnallisen muutoksen syvälliseen ymmärtämiseen 

Tutkimuksemme keskiössä ovat ihmisten omat käsitykset ja kokemukset osallisuudesta, hyvinvoinnista ja niiden osatekijöistä​. Tutkimme teemaa osallistuvan tutkimuksen ja yhteiskehittämisen menetelmillä. Viime keväänä ja kesänä toteutimme noin 30 etähaastattelua asukkaiden kanssa ja alkusyksyllä järjestimme EmergentCommunity-hankkeen kanssa asukasjohtoisia tutkimuskävelyitä Peltolammilla ja Multisillassa. Olemme myös osallistuneet paikallisen Me-talon järjestämään Peltolammin puistoruokailuun ja haastatelleet Me- talon toimintaan osallistuvia asukkaita.  

Toteutimme syksyn edetessä asukaslähtöistä valokuvausta ja keräsimme asukkaiden kirjoituksia valokuvien pohjalta. Tutustuimme paikallisen A-killan päihteet sallivan yksikön ympäristötyöhön, ja seurasimme ja osallistuimme aktiivisesti alueen tapahtumiin. Pyrimme yhteistyössä EmergentCommunity -tutkijoiden kanssa myös tavoittamaan alueen asukkaita, joille tutkimus ja kaupunkikehittäminen tuntuvat vieraalta. 

Hankkeen tulokset tarjoavat keinoja lähiöiden elinvoiman edistämiseen ympäristöllistä ja sosiaalista kestävyyttä vahvistamalla. Ne uudistavat segregaatiotutkimusta tarkastelemalla kaupunkien ekososiaalista muutosta mahdollisesti asuinalueiden välisiä eroja tuottavana tekijänä. Tuotamme uutta ymmärrystä kuinka ekologinen ja sosiaalinen kestävyys kytkeytyvät asukkaiden arkeen ja miten tätä ymmärrystä voidaan käyttää osallisuuden ja hyvinvoinnin tukemiseen. Osallistumisen yhdenvertaisuuden edistäminen ja asukaslähtöiset menetelmät mahdollistavat myös tiedon tuottamisen elämäntapojen eroista ja hyvän elämän tekijöistä aluekehittämisen tueksi. 

EKOS- ja EmergentCommunity -hankkeet ovat osa TaSSu-tutkimuskollektiivia (Tampere Centre for Societal Sustainability). 

Tiimiin kuuluvat Kaisa Hynynen, Antti Wallin, Pauliina Lehtonen, Eeva Puumala ja Liisa Häikiö.

The post Kestävyysmurros lähiöstä katsottuna appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Pohjoismaisessa, ja varsinkin suomalaisessa, hyvinvointivaltiossa kunnilla on keskeinen rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa ja ilmastokriisin ratkaisemisessa. Kuntien järjestäessä valtaosan hyvinvointiyhteiskunnan toiminnoista ne vaikuttavat omilla päätöksillään suoraan ja välillisesti monin tavoin ilmastonmuutoksen etenemiseen. Kunnissa myös konkretisoituvat käytännössä ilmastonmuutoksen vaikutukset. Globaalin ilmastokriisin ratkaisemiseksi tarvitaan isoja muutoksia kaikilla hallinnon ja yhteiskunnan tasoilla. Ilmastokriisi edellyttääkin myös kunnilta kykyä muuttaa toimintaansa ja sopeutua muuttuviin olosuhteisiin.

Ilmastokriisiin liittyvät muutokset konkretisoituvat paikallistasolla, kunnissa, ihmisten arjessa. Esimerkiksi tulvat, myrskyt, kuivuus ja niihin liittyvät ongelmat vaikuttavat suoraan paikallisesti paikallisten ihmisten elämään. Australian laajat maastopalot tai Grönlannin jääpeitteen sulaminen voivat suomalaisen näkökulmasta tuntua kaukaisilta ongelmilta, mutta vaikkapa Petäjävedellä koettu vesikriisi on esimerkki yhtäältä pitkään jatkuneen kuivuuden ja toisaalta rankkasateiden aiheuttamasta tilanteesta, joka voi ilmastonmuutoksen vuoksi tulevaisuudessa kohdata yhä useampia kuntia ja kuntalaisia. Tämä tuo globaalin ongelman seurannaisvaikutuksineen käsinkosketeltavaksi paikallisesti.

Kunnat vaikuttavat ilmastokriisin etenemiseen – ja ratkaisemiseen

Kunnissa tehdään monenlaisia päätöksiä ja toimenpiteitä, joilla pyritään ilmaston lämpenemisen hidastamiseen ja pysäyttämiseen sekä laajemminkin ekologiseen kestävyyteen. Samanaikaisesti kunnat tekevät kuitenkin myös ratkaisuja, jotka osaltaan kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä ja ovat siten vastoin kuntalaissa esitettyä vaatimusta ympäristöllisesti kestävästä toiminnasta.

Kunnilla on iso vaikutus arkisiin valintoihimme, esimerkiksi siihen, miten liikumme ja asumme, minkälaisessa ympäristössä elämme. Näihin liittyvät ratkaisut ovat olennaisia ilmastonmuutoksen näkökulmasta, sillä kuntien tekemät päätökset vaikuttavat suoraan hiilidioksidipäästöjen syntymiseen. Jalankulku- ja pyöräilyedellytysten parantaminen sekä joukkoliikenteeseen panostaminen, uusiutuvan energian tuotanto ja käyttö, kestävyyskriteerien painottaminen kuntien tekemissä hankinnoissa ja investoinneissa, luonnontilaisten alueiden käyttöönoton välttäminen kaavoituksessa ja luonnon monimuotoisuuden vahvistaminen ovat konkreettisia esimerkkejä kuntien mahdollisuuksista tehdä kestäviä päätöksiä ja toimia kestävällä tavalla. 

Kuntien liikkumavara edellä mainituissa esimerkeissä on sääntelyn näkökulmasta laaja, mutta käytännössä kunnan taloustilanne voi rajoittaa liikkumavaraa kestävien ratkaisujen tekemisessä. Yhtenä mahdollisuutena kestävyyden edistämiseen kunnissa olisi luoda valtion taholta taloudellisia kannusteita kuntien kestävämpiin valintoihin. Käytössä onkin jo esimerkiksi valtionavustuksia kuntien ilmastotyön tukemiseksi, mutta kestävyystavoitteiden edistämisen näkökulmasta tarvetta olisi systemaattisemmalle ja vaikuttavammalle kannustinjärjestelmälle.

Jotta kunnissa pystyttäisiin vastaamaan kestävän kehityksen edellyttämiin muutoksiin, yksi keskeisimmistä muutostarpeista liittyy kuntien viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden ajattelutapoihin ja asenteisiin. Vuonna 2017 suomalaisten kuntien viranhaltijoille toteutetussa kyselyssä vastaajia pyydettiin laittamaan tärkeysjärjestykseen kestävyyden eri näkökulmat. Taloudellinen kestävyys nähtiin ylivoimaisesti tärkeimpänä: peräti 85,8 prosenttia vastaajista sijoitti sen tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Toiseksi tärkeimpänä pidettiin sosiaalista kestävyyttä, vasta kolmanneksi tärkeimpänä oli ekologinen kestävyys ja viimeisenä kulttuurinen kestävyys. Nämä tutkimustulokset tuovat näkyväksi sen, miten kuntien toimiessa hyvinvointipalvelujen järjestäjinä niiden johtaminen ja päätöksenteko sekä käsitys kunnista on perinteisesti rakentunut talousnäkökulman varaan. Siirtymä tällaisesta talouden ehdoille rakentuvasta ajattelusta ekologisen kestävyyden ensisijaisuutta painottavaan, ilmastokriisin ratkaisemiseen tähtäävään ekohyvinvointivaltioajatteluun tulee eittämättä olemaan vaikea myös kuntatasolla.

Kunnat voivat paikata valtioiden puutteellisia ilmastotekoja

Valtioilla on erittäin tärkeä rooli ilmastokriisin ratkaisemisessa, mutta niiden tekemät ratkaisut eivät yksin riitä. Esimerkit eri puolilta maailmaa osoittavat, että kaupunkien rooli ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävässä kehityksessä ja ilmastonmuutoksen torjunnassa on nousemassa yhä merkittävämmäksi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa isot kaupungit ovat ottaneet merkittävän roolin ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä ja tehneet päätöksiä, joilla on pyritty paikkaamaan ilmastonmuutoksen näkökulmasta riittämättömiä tai jopa sitä kiihdyttäviä valtion tason päätöksiä. 

Kaupunkien merkityksen vahvistuminen liittyy uuden paikallisuuden ideaan, joka kohdistuu kaupunkien kestävään toimintaan korostaen läheisyysperiaatetta ja ongelmien ratkaisun moniulotteisuutta. Kaupunkien ja paikallisuuden merkityksen korostuminen viheliäisten ongelmien ratkaisemisessa kiinnittyy laajasti paikallisiin yhteisöihin, ei pelkästään kaupunkiorganisaatioiden toimintaan.

Ilmastokriisin ratkaisemiseen tarvitaan toimia kaikilla hallinnon ja yhteiskunnan tasoilla

Kunnilla ja niiden tekemillä päätöksillä on merkittävä suora ja välillinen vaikutus kasvihuonekaasupäästöihin. Hyvinvointivaltion tulevaisuuden ratkaisuissa onkin sen vuoksi tärkeää kiinnittää huomiota paitsi valtion tason toimiin ja kansainvälisiin toimiin, myös siihen, mitä tapahtuu paikallisella tasolla kuntaorganisaatioissa ja paikallisissa yhteisöissä.

Mikään hallinnon taso ei voi yksin ratkaista ilmastokriisiä, vaan tarvitaan yhteistyötä, päätöksiä ja tekoja hallinnon ja yhteiskunnan eri tasoilla. Valtioiden tulee tukea ja ohjata kuntia ilmastotyössä, mutta lisäksi tarvitaan paikalliselta tasolta nousevaa aloitteellisuutta. Tieto, säännökset ja ohjeet sekä yksisuuntainen valtiolähtöinen ohjaus eivät yksin riitä muutoksen syntymiseen, vaan tarvitaan ymmärrystä siitä, miksi muutoksen tekeminen on vaikeaa ja miten muutoksen esteitä voitaisiin raivata. Jotta tämä voidaan tehdä kestävällä tavalla, tarvitaan eri toimijoiden välistä yhteistyötä, vuorovaikutusta ja luottamusta.

Siirtymä luonnon kantokyvyn rajoissa toimivaan hyvinvointivaltioon edellyttää myös kunnilta uudenlaista ajattelutapaa. Kunnan toiminnan keskiössä ei uudenlaisessa ajattelutavassa voikaan olla palvelukunta-ajatteluun perustuen palvelujen järjestäminen, vaan laajemmin elämisen edellytysten luominen ja turvaaminen sellaisella tavalla, joka huomioi luonnon kantokyvyn rajat, sosiaalisen kestävyyden ja taloudelliset toimintaedellytykset.

The post Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Kunnat ilmastokriisin näyttämöinä ja ratkaisijoina appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.