Liikkuminen on yksi kestävyysmurroksen hankalimmista ongelmista ja lupaavimmista ratkaisuista. Nykyinen liikennejärjestelmämme perustuu fossiilisten polttoaineiden polttamiseen ja massiiviseen materiaalien käyttöön sekä ihmisten fyysiseen passiivisuuteen. Yleisin tapa siirtyä paikasta toiseen on paikallaan istuminen autossa, bussissa, junassa tai lentokoneessa. Tekniikka luo yhä uusia mahdollisuuksia liikkua liikkumatta: portaat korvautuvat liukuportailla ja hisseillä, lyhyillä matkoilla kävely vaihtuu sähköpotkulautaan ja vähän pidemmillä taipaleilla polkupyörä päivittyy sähköpyörään. Jossakin vaiheessa henkilöautot korvautunevat itseajavilla kuljettimilla ja kauempana tulevaisuudessa siintävät ennalta-arvaamattomat tavat, joilla fyysiset siirtymät muuntuvat neuroverkoissa tapahtuvaksi tiedonsiirroksi. Miksi vaivautua matkaan, jos on varaa maksaa huipputekniikan mahdollistamasta täydellisemmästä kokemuksesta virtuaalitodellisuudessa?

Mutta aivan vielä emme voi kokonaan sukeltaa virtuaalimaailmoihin. Kestävän liikkumisen ehkä suurin lähitulevaisuuden haaste on se, miten liikennejärjestelmämme pystyy samanaikaisesti vähentämään radikaalisti kasvihuonekaasujen päästöjä ja takaamaan riittävän tasapuoliset liikkumismahdollisuudet asuinpaikasta ja tulotasosta riippumatta. Esimerkiksi EU:n Green Deal -toimintaohjelman mukaan ilmastoneutraaliuden saavuttamiseksi liikenteen päästöjä on Euroopassa vähennettävä 90 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Suomessa fossiilittoman liikenteen tiekartta tavoittelee kotimaan liikenteen kasvihuonekaasupäästöjen puolittamista jo vuoteen 2030 mennessä ja nollapäästöisyyttä vuonna 2045. Kiire tulee liikenteen päästövähennyksissä.

Kyse on sekä kyvystämme kehittää toimivia teknisiä ratkaisuja, infrastruktuureja ja käytäntöjä, että keinoista jyvittää ilmastokestävän liikennejärjestelmän hyödyt ja kustannukset reilusti. Kaupunkikeskustoissa ja raitiotiereittien varrella on erilaiset mahdollisuudet kestävään liikkumiseen kuin pitkillä korpitaipaleilla. Oleellista on siis nimenomaan mahdollisuuksien erilaisuus, eivät rajoitteet ja epäreiluudet. Kestävä liikkuminen ei ole mahdotonta missään, jos uusia mahdollisuuksia etsitään ennakkoluulottomasti.

Kaupunkimaisilla alueilla helpoimmin toteuttavissa oleva, kustannustehokkain ja vaikuttavin mahdollisuus on se, että lyhyet automatkat korvataan lihasvoimaisella liikkumisella. Suomi on pitkien etäisyyksien, mutta lyhyiden ja urbaanien automatkojen maa. Neljännes suomalaisista työssäkäyvistä käyttää autoa alle kilometrin työmatkoilla ja 1–2 kilometrin työmatkoilla henkilöautoa käyttää miltei puolet suomalaisista. Näiden matkojen korvaaminen kävelyllä ja polkupyöräilyllä auttaisi kohentamaan fyysistä kuntoa, mielenterveyttä ja työtehoakin. Nykyinen yksityisautoilun ehdoilla rakennettu liikennejärjestelmä kuitenkin kannustaa tai jopa pakottaa auton rattiin lyhyilläkin matkoilla, jos vaikkapa pyöräreittiä ei koeta turvalliseksi tai jos pieni lähikauppa on korvattu kaukaisella automarketilla. Yksilön valintojen lisäksi tarvitaan pitkäjänteistä suunnittelua ja poliittista rohkeutta raivata tilaa autoilta tehokkaammille ja vähemmän kaupunkitilaa vaativille kulkumuodoille.

Maaseudulla biokaasun tuotantoon ja käyttöön perustuva liikenne luo uusia mahdollisuuksia liikenne- energia- ja ruokajärjestelmän yhdistelmälle, joka luo toimeentuloa ja auttaa eloperäisiä resursseja kierrättävän kiertotalouden toteuttamista. Myös sähköautoilu on maaseudun tulevaisuutta, kun uusilla autoilla on entistä pidempi toimintasäde ja maalla on paljon tilaa sähköä tuottaville aurinkopaneeleille.

Autoilua voidaan vähentää eri kulkutarpeita yhdistämällä ja hyödyntämällä tietoliikenteen mahdollisuudet täysimittaisesti. Etätyö poistaa liikennetarvetta ja vapauttaa työmatkoihin käytettyä aikaa esimerkiksi liikuntaan, mutta paradoksaalisesti etätyötä tehdään eniten kaupunkikeskustoissa. Digitalisaatio mahdollistaa uudenlaiset liikkumispalvelut ja eri kulkumuotojen joustavat yhdistelmät niin maalla kuin kaupungissakin. Monien kannattaa omistaa oma auto tulevaisuudessakin, mutta sillä ei välttämättä kannata ajaa perille asti.

Pelkkien ilmastohaasteiden hallinta ei riitä. Parhaimmillaan ilmastonmuutoksen torjunta kirittää liikennejärjestelmän sähköistämistä, joka pienentää hiilipäästöjä ja vähentää myös liikenteen hiukkas- ja melupäästöjä. Sähköistäminen ei kuitenkaan lopeta liikenneruuhkia ja se voi lisätä luonnonvarojen käyttöä sekä heikentää luonnon monimuotoisuutta esimerkiksi liikenneverkon lisärakentamisen tai lisääntyvän valosaasteen takia. Myöskään ihmisten vähäisen liikunnan aiheuttamiin ongelmiin sähköistäminen ei tarjoa suoria ratkaisuja, vaan se voi päinvastoin luoda uusia mahdollisuuksia vaivattomaan – ja veltostuttavaan – paikasta toiseen siirtymiseen. Liian vähäinen lihasvoimainen liikkuminen heikentää jo nyt sekä fyysistä että psyykkistä terveyttämme. Lasten ja nuorten rapistuva kunto on kasvava ongelma ja väestön ikääntyminen voimistaa huonosta fyysisestä kunnosta aiheutuvia kansanterveydellisiä vaivoja.

Liikkumisen ongelmat ja ratkaisut pitää hahmottaa kokonaisvaltaisesti. Ratkaisujen pohjana pitää säilyttää liikkumisen vapaus perusoikeutena. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisillä on oltava oikeus hölmöönkin liikkumiseen. Yhteiskunnan ei kuitenkaan pidä tukea ja kannustaa hölmöilyä esimerkiksi antamalla tuntuvia verohelpotuksia kaikkein saastuttavimmille liikennemuodoille, kuten lentoliikenteelle. Hölmöhköä on myös tukea moottoroitua työmatkaliikennettä paljon runsaimmin verohelpotuksin kuin lihasvoimin työpaikalle liikkumista..

Liikennesektorilla tarvitaan johdonmukaista ja pitkäjänteistä kannustusta haitattomimpiin mahdollisiin liikkumismuotoihin niin valtakunnan tasolla, kunnissa kuin arjen päätöksissämme. Poliitikkojen epäkiitollisena tehtävänä on luopua liikenteen ympäristölle haitallisista tuista. Tuista nyt hyötyvät eturyhmät eivät tästä ilahdu, mutta pitkällä aikavälillä saavutettavat hyödyt painavat vaakakupissa enemmän. Kunnissa yhdyskuntasuunnittelulla voidaan vaikuttaa siihen, että mahdollisimman suuri osuus liikkumisesta olisi mahdollista moottoritta, lähietäisyydelle kävellen tai pyöräillen. Jokainen meistä voi miettiä millainen liikkuminen on tarpeellista, tehokasta ja aidosti omaa onnellisuuttamme lisäävää.

Liikkumisen vapaus ei tarkoita oikeutta keinotekoisen halpaan liikkumiseen. Reilun liikkumisen hintaan on tavalla tai toisella saatava sisällytettyä kaikki oleelliset kustannukset, jotka kohdistuvat muihin kanssakulkijoihin ja ekosysteemeihin. Nykyisen liikennejärjestelmän todellinen lasku jää osin näkymättömiin ilmansaasteina, ilmastonmuutoksena, luontokatona ja muina ulkoiskustannuksina. Ehkä suurin lasku lankeaa tulevaisuuteen. Tulevat sukupolvet eivät voi nauttia nopeassa matkanteossa nyt säästetyistä sekunneista, vaikka joutuvat kärsimään köyhdytetystä luonnosta ja kuumennetusta ilmastosta. Nämä ulkoiskustannukset ovat rajoitteita muiden oikeudelle liikkua vapaasti. Vapauteen liittyy aina vastuu. Liikkumista voidaan pitää todella vapaana vasta, kun koko lasku on maksettu.

Jari Lyytimäki, Suomen ympäristökeskus, STYLE ja ORSI -hankkeet.

The post Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Miten siirrymme liukkaasti hiilivapaaseen liikkumiseen? appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

2020-luku on käänteentekevä vuosikymmen monessa mielessä: 10 vuoden aikana tulisi pysäyttää ilmastonmuutos, biodiversiteettikato ja samanaikaisesti vähentää eriarvoisuutta sekä mieluusti lisätä työllisyyttä ja ihmisten hyvinvointia (IPBES 2018; IPCC 2018; GSDR 2019; Euroopan komissio 2020). Suuret ja väistämättömät riskit ovat vaarassa yleistyä, mikäli haasteisiin ei onnistuta löytämään ratkaisuja. Toisiinsa kytkeytyvät haasteet myös kyseenalaistavat nykyisenlaisena tunnetun hyvinvointivaltion tulevaisuuden. Hyvinvointivaltion on muuntauduttava ekohyvinvointivaltioksi ja siirtymä edellyttää reilua murrosta, jossa keskiöön asetetaan ihmisen lisäksi ympäristön kantokyky. Valtion tasolla konkreettinen murros edellyttää sekä suuria että pienempiä muutoksia, mutta tapahtuu hitaasti.

Näin valtavat haasteet saattavat tuntua lamauttavilta – onko omalla toiminnalla vaikutusta ja mistä pitäisi aloittaa? Julkisissa keskusteluissa perätään usein enemmän tekoja, jotta nykyisen vuosikymmenen haasteisiin voitaisiin vastata ennen kuin on liian myöhäistä. Suuret, mullistavat muutokset, jotka ratkaisivat haasteet kerralla, ovat kuitenkin harvinaisia (Alford & Head 2017; Termeer & Dewulf 2019). Lisäksi niiden ohjaaminen ja ennakoiminen on vaikeaa, ne kohtaavat usein vastarintaa ja voivat johtaa ei-toivottuihin seurauksiin. Siksi onkin tärkeää tavoitella myös niin kutsuttuja pieniä voittoja, jotka ovat konkreettisia ja toteutettuja muutoksia kohti haluttua suuntaa (Termeer & Dewulf 2019). Yksittäisinä ne voivat olla huomaamattomia ja riittämättömiä. Pienet voitot pystyvät kuitenkin reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin nopeasti, luomaan pohjaa suuremmille muutoksille ja ajan myötä ne voivat syventyä, laajeta ja kasaantua suuriksi muutoksiksi. Kun muutokset koetaan pieninä, niitä ollaan valmiimpia tekemään nyt eikä lykkäämään päätöksiä tulevaisuuteen. Esimerkiksi pilotti työvaatteiden liisauksesta Alankomaissa ja yhteiset tiedonkeruun prosessit poliittisten puolueiden välillä ovat onnistuneet muuttamaan aiempia toimintamalleja pieninä voittoina. Voitot yhdellä rintamalla eivät kuitenkaan riitä, vaan niitä pitäisi tapahtua laajasti kestävyysmurroksen saavuttamiseksi. 

Moniulotteisten ja toisiinsa kytkeytyneiden haasteiden ratkaisemisessa on olennaista toimia yli sektorirajojen niin päätöksenteossa kuin tutkimuksessakin. Systeemisten haasteiden ratkaiseminen edellyttää ymmärrystä esimerkiksi ympäristöstä, politiikasta, teknologiasta, taloudesta ja käyttäytymisestä. Suomessa on yhä useampia sektorit ylittäviä ohjelmia, tiekarttoja ja lakeja, kuten kiertotalouden tiekartat sekä kansallinen kiertotalousohjelma, kestävän kehityksen kansallinen tiekartta ja ilmastolaki, jotka nivovat yhteen niin ympäristön kuin ihmistenkin hyvinvoinnin. Niiden analysointi on kuitenkin haastavaa ja jää helposti pinnalliseksi. Onkin hyödyllistä hahmottaa kokonaiskuvaa neljän I:n kautta: 1) Instituutiot, 2) Idea, 3) Intressit ja 4) Informaatio (Brockhaus & Angelsenin 2012). Instituutiot kuvaavat muodollisia ja epämuodollisia rakenteita, kuten eduskuntaa, ministeriöitä, virastoja sekä niiden strategioita. Ideat liittyvät ajatuksiin ja uskomuksiin, jotka vaikuttavat ihmisten toimintaan, esimerkiksi heidän ymmärrykseensä siitä, mitä kestävyys tarkoittaa. Ihmisillä on erilaisia intressejä toiminnalleen, kuten edelläkävijyys, pysyttely muiden mukana tai muutoksen vastustaminen. Tämä kaikki edellyttää luotettavaa ja monipuolista informaatiota, jota voidaan käyttää päätösten tukena. Miten ne sitten ilmenevät esimerkiksi hyvin kokonaisvaltaisessa kestävän kehityksen politiikassa?

Poikkisektoraaliset ohjelmat, tiekartat ja lait pyrkivät murtamaan organisaatioiden ja alojen välisiä instituutiorajoja. Niitä hallinnoivat yksittäiset toimijat, toimijaryhmät tai useita aloja yhteentuovat elimet. Esimerkiksi kestävän kehityksen politiikkaa toteutetaan valtioneuvoston kanslian johdolla. Suomen kestävän kehityksen politiikan arvioinnissa havaittiin, että koordinointi on nykyisin laajemmilla hartioilla verrattuna aiempaan sijaintiin ympäristöministeriössä (Berg ym. 2019). Tämän pienen voiton merkitys on ollut yllättävän suuri, sillä se on tuonut kestävän kehityksen kaikkiin Suomen ministeriöihin, tasapainottanut ympäristöllisen, sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden ymmärrystä ja antanut työlle uskottavuutta. 

Ideatasolla Suomessa on paljon kehittyneitä ja visioiltaan yhteneväisiä suunnitelmia ja ohjelmia, jotka kukin pyrkivät tekemään Suomesta kestävämmän. Esimerkiksi kestävän kehityksen tavoitteet, SDG:t, ovat valtavirtaistuneet kansainvälisesti ja luoneet maailmalle yhteisen suunnan. Päätöksenteossa ja käytännön toimissa niitä voidaan kuitenkin tulkita eri tavoin, ja valikoida mieleisimmät tavoitteet. Bergin ym. (2019: 29) mukaan Suomen kestävän kehityksen politiikassa on korostanut ”ennemminkin poikkisektoraalisen yhteisymmärryksen etsimistä ja matalan kynnyksen osallistumista kuin yhteiskunnallisen murroksen edistämistä”. Pieninä voittoina voidaan kuitenkin pitää esimerkiksi niin kutsutun donitsitalousmallin käyttöönottoa kuvaamaan kestävää elämää (Raworth 2012) ja hallituksen antamia lupauksia pitkäjänteisestä ja tietoperustaisesta päätöksenteosta.

Intressit vaikuttavat voimakkaasti suunnitelmien tekoon ja toimeenpanoon, mikä voi edesauttaa tai estää luottamuksen syntymistä sekä reiluutta. Suomen kestävän kehityksen politiikka on onnistunut osallistamaan paitsi ministeriöitä ja hallintoa, niin myös kansalaisjärjestöjä ja kansalaisia. Jokainen voi esimerkiksi tehdä oman Sitoumus2050-lupauksensa kestävän kehityksen edistämiseksi ja laskea kestävän elämäntavan laskurilla jalanjälkensä koon, kuten yli miljoona suomalaista. Samalla he voivat suunnitella, kuinka muuttaa toimintaansa kestävämpään suuntaan annettujen vinkkien pohjalta. Usein konkreettisessa päätöksenteossa varsinkin valtion tasolla kuitenkin korostuvat polttavat puheenaiheet, minkä vuoksi kestävän kehityksen kaltaiset pitkän aikavälin tavoitteet jäävät helposti taka-alalle. 

Informaatiota on saatavilla Suomessa paljon useissa eri muodoissa, esimerkiksi tilastoina, indikaattoreina ja raportteina. Suomessa onkin useita pieniä tietoon liittyviä voittoja, kuten Kestävän kehityksen tila ja tulevaisuus -tilaisuudet ja säännölliset seurannat. Vuosikymmenen haasteisiin vastaamiseen tarvittavaa tietoa haasteiden välisistä riippuvuuksista ja vaikutuksista on kuitenkin huonosti saatavilla. Päätöksenteon tueksi on myös haastavaa muodostaa kokonaiskuvaa, joka huomioisi eri kehityssuunnat ja tietolähteet. Lopputulos voikin olla epäluotettava, epämääräinen tai irrallinen sen todellisista käytännön tarpeista, joita varten suunnitelma, ohjelma tai tiekartta on alun perin luotu. 

Lukuisat pienet voitot ovat luoneet vahvan pohjan Suomen kestävän kehityksen politiikalle, jonka yksi merkittävimmistä saavutuksista on nykyinen kestävälle kehitykselle rakentuva hallitusohjelma “Osallistava ja osaava Suomi – sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta”. Siitä huolimatta monilla osa-alueilla on vielä tehtävää. 

ORSI-hankkeessa syvennytään siihen, miten pienet voitot ilmenevät Suomen kestävän kehityksen politiikassa ja miten murrosvoimaisia ne ovat. Lisäksi tutkimme muun muassa kiertotalouden ohjelmien kykyä vastata kestävyysmurrosten haasteisiin. Tutkimuksen avulla voidaan kehittää entistä vaikuttavampia ja reilumpia toimintatapoja, joilla voidaan ohjata valtiot ympäristön kantokyvyn rajoihin hyvinvoinnista tinkimättä, esimerkiksi pieniä voittojen ja pitkäjänteisten ohjelmien avulla  – säilyttämällä sekä lumen että laskiaispullan myös tulevaisuudessa.

Hanna Salo on ihmisten ja ympäristön yhteiselosta kiinnostunut tutkija Suomen ympäristökeskuksen Kestävän kiertotalouden ohjelmasta. Tutkimusaiheina häntä kiinnostavat kestävän kehityksen toimeenpano, valtion rooli kestävyyssiirtymän ohjaamisessa sekä tuotesuunnittelun mahdollisuudet muutoksen edistämisessä. Hän on tutkijana ORSI-hankkeessa.

Lähteet:

Alford, J., & Head, B. (2017). Wicked and less wicked problems: A typology and a contingency framework. Policy and Society 36(3), 397–413. 

Berg, A., Lähteenoja, S., Ylönen, M., Korhonen-Kurki, K., Linko, T., Lonkila, K.-M., Lyytimäki, J., Salmivaara, A., Salo, H., Schönach, P. & Suutarinen, I. (2019). PATH2030 – An Evaluation of Finland’s Sustainable Development Policy. Publications of the Government ́s analysis, assessment and research activities 23/2019. 

Brockhaus, M., & Angelsen, A. (2012). Seeing REDD+ through 4Is: A political economy framework. In: Angelsen, A., Brockhaus, M., Sunderlin, W.D & Verchot, L. (ed.) Analysing REDD+: Challenges and choices. Bogor: Center for International Forestry Research (CIFOR).

Euroopan komissio (2020). New Circular Economy Action Plan. 11.3.2020. https://ec.europa.eu/commission/presscorner/detail/en/ip_20_420

GSDR (2019). Global Sustainable Development Report. The future is now – Science for achieving sustainable development. United Nations, New York.

IPBES (2018). Global Assessment Report on Biodiversity and Ecosystem Services. 

IPCC (2018). Global warming of 1.5°C. An IPCC Special Report on the impacts of global warming of 1.5°C above pre-industrial levels and related global greenhouse gas emission pathways, in the context of strengthening the global response to the threat of climate change, sustainable development, and efforts to eradicate poverty.

Raworth, K. (2012). A safe and just space for humanity: can we live within the doughnut? Oxfam.

Termeer, C. J. A. M. & Dewulf, A. (2019). A small wins framework to overcome the evaluation paradox of governing wicked problems. Policy and Society 38: 2.

Valtioneuvosto (2021). Uusi suunta : Ehdotus kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi. Valtioneuvoston julkaisuja 2021:1.

The post Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Lunta ja laskiaispullaa tulevaisuudessakin – Pienten voittojen politiikalla kestävyyteen? appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Mitä vauhdilla etenevä digitalisaatio ja datatalous tarkoittavat kiertotaloudelle?

1) Jos data halutaan valjastaa kiertotalouden palvelukseen, pitää tehdä työtä monessa kokonaisuudessa datan avaamisesta laadullistamiseen ja jakamiseen. Lisäksi paraskaan tieto ei auta, jos sitä ei käytetä päätöksenteossa. Kiertotalouteen liittyvä tieto saisi mieluusti avata näkymiä paitsi prosessien ja arvoketjujen yksityiskohtiin myös laajoihin systeemisiin kokonaisuuksiin. Tämä mahdollistaisi toimintatapojen syvällisemmän uudelleen miettimisen pelkkien laastarien liimailemisen sijaan.

2) EU-tasolla tapahtuu paljon, mutta on vaikea erottaa ajureiden jyviä akanoista. Suurieleisiä strategioita on runsaasti, mutta saattaa olla, että niiden sijaan esimerkiksi kestävään rahoitukseen liittyvät tekniset taksonomia-asiakirjat tulevat todella muuttamaan pelin hengen.

3) Jos Suomen kaltaisessa maassa halutaan tehdä kansallista edelläkävijätyötä, siihen on nyt kymmenen pisteen paikka. Kenttä muuttuu kuitenkin niin nopeasti, että yhtä suuntaa ei kannata sementoida. Sen sijaan kannattaa pysyä kuulolla suurista kansainvälisistä aloitteista, pitää yllä verkostoja, tehdä aloitteita ja tarkistaa suuntaa säännöllisesti. Tietopohjaisen kiertotalouden tiellä on vielä yksi jos toinenkin kivi käännettävänä. On kuitenkin kutkuttavaa kuvitella, minkälaista arki olisi, jos suurin osa elämästämme toimisi kiertotalouden periaatteiden mukaan. Haaste on suuri mutta tärkeä.

Lue Annukka Bergin Circular Design Innovation -blogi täältä.

The post The path towards a data-driven circular economy can be rocky – but it provides fascinating views (Circular Design Innovation) appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Pohjoismaisessa, ja varsinkin suomalaisessa, hyvinvointivaltiossa kunnilla on keskeinen rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa ja ilmastokriisin ratkaisemisessa. Kuntien järjestäessä valtaosan hyvinvointiyhteiskunnan toiminnoista ne vaikuttavat omilla päätöksillään suoraan ja välillisesti monin tavoin ilmastonmuutoksen etenemiseen. Kunnissa myös konkretisoituvat käytännössä ilmastonmuutoksen vaikutukset. Globaalin ilmastokriisin ratkaisemiseksi tarvitaan isoja muutoksia kaikilla hallinnon ja yhteiskunnan tasoilla. Ilmastokriisi edellyttääkin myös kunnilta kykyä muuttaa toimintaansa ja sopeutua muuttuviin olosuhteisiin.

Ilmastokriisiin liittyvät muutokset konkretisoituvat paikallistasolla, kunnissa, ihmisten arjessa. Esimerkiksi tulvat, myrskyt, kuivuus ja niihin liittyvät ongelmat vaikuttavat suoraan paikallisesti paikallisten ihmisten elämään. Australian laajat maastopalot tai Grönlannin jääpeitteen sulaminen voivat suomalaisen näkökulmasta tuntua kaukaisilta ongelmilta, mutta vaikkapa Petäjävedellä koettu vesikriisi on esimerkki yhtäältä pitkään jatkuneen kuivuuden ja toisaalta rankkasateiden aiheuttamasta tilanteesta, joka voi ilmastonmuutoksen vuoksi tulevaisuudessa kohdata yhä useampia kuntia ja kuntalaisia. Tämä tuo globaalin ongelman seurannaisvaikutuksineen käsinkosketeltavaksi paikallisesti.

Kunnat vaikuttavat ilmastokriisin etenemiseen – ja ratkaisemiseen

Kunnissa tehdään monenlaisia päätöksiä ja toimenpiteitä, joilla pyritään ilmaston lämpenemisen hidastamiseen ja pysäyttämiseen sekä laajemminkin ekologiseen kestävyyteen. Samanaikaisesti kunnat tekevät kuitenkin myös ratkaisuja, jotka osaltaan kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä ja ovat siten vastoin kuntalaissa esitettyä vaatimusta ympäristöllisesti kestävästä toiminnasta.

Kunnilla on iso vaikutus arkisiin valintoihimme, esimerkiksi siihen, miten liikumme ja asumme, minkälaisessa ympäristössä elämme. Näihin liittyvät ratkaisut ovat olennaisia ilmastonmuutoksen näkökulmasta, sillä kuntien tekemät päätökset vaikuttavat suoraan hiilidioksidipäästöjen syntymiseen. Jalankulku- ja pyöräilyedellytysten parantaminen sekä joukkoliikenteeseen panostaminen, uusiutuvan energian tuotanto ja käyttö, kestävyyskriteerien painottaminen kuntien tekemissä hankinnoissa ja investoinneissa, luonnontilaisten alueiden käyttöönoton välttäminen kaavoituksessa ja luonnon monimuotoisuuden vahvistaminen ovat konkreettisia esimerkkejä kuntien mahdollisuuksista tehdä kestäviä päätöksiä ja toimia kestävällä tavalla. 

Kuntien liikkumavara edellä mainituissa esimerkeissä on sääntelyn näkökulmasta laaja, mutta käytännössä kunnan taloustilanne voi rajoittaa liikkumavaraa kestävien ratkaisujen tekemisessä. Yhtenä mahdollisuutena kestävyyden edistämiseen kunnissa olisi luoda valtion taholta taloudellisia kannusteita kuntien kestävämpiin valintoihin. Käytössä onkin jo esimerkiksi valtionavustuksia kuntien ilmastotyön tukemiseksi, mutta kestävyystavoitteiden edistämisen näkökulmasta tarvetta olisi systemaattisemmalle ja vaikuttavammalle kannustinjärjestelmälle.

Jotta kunnissa pystyttäisiin vastaamaan kestävän kehityksen edellyttämiin muutoksiin, yksi keskeisimmistä muutostarpeista liittyy kuntien viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden ajattelutapoihin ja asenteisiin. Vuonna 2017 suomalaisten kuntien viranhaltijoille toteutetussa kyselyssä vastaajia pyydettiin laittamaan tärkeysjärjestykseen kestävyyden eri näkökulmat. Taloudellinen kestävyys nähtiin ylivoimaisesti tärkeimpänä: peräti 85,8 prosenttia vastaajista sijoitti sen tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Toiseksi tärkeimpänä pidettiin sosiaalista kestävyyttä, vasta kolmanneksi tärkeimpänä oli ekologinen kestävyys ja viimeisenä kulttuurinen kestävyys. Nämä tutkimustulokset tuovat näkyväksi sen, miten kuntien toimiessa hyvinvointipalvelujen järjestäjinä niiden johtaminen ja päätöksenteko sekä käsitys kunnista on perinteisesti rakentunut talousnäkökulman varaan. Siirtymä tällaisesta talouden ehdoille rakentuvasta ajattelusta ekologisen kestävyyden ensisijaisuutta painottavaan, ilmastokriisin ratkaisemiseen tähtäävään ekohyvinvointivaltioajatteluun tulee eittämättä olemaan vaikea myös kuntatasolla.

Kunnat voivat paikata valtioiden puutteellisia ilmastotekoja

Valtioilla on erittäin tärkeä rooli ilmastokriisin ratkaisemisessa, mutta niiden tekemät ratkaisut eivät yksin riitä. Esimerkit eri puolilta maailmaa osoittavat, että kaupunkien rooli ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävässä kehityksessä ja ilmastonmuutoksen torjunnassa on nousemassa yhä merkittävämmäksi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa isot kaupungit ovat ottaneet merkittävän roolin ilmaston lämpenemisen pysäyttämisessä ja tehneet päätöksiä, joilla on pyritty paikkaamaan ilmastonmuutoksen näkökulmasta riittämättömiä tai jopa sitä kiihdyttäviä valtion tason päätöksiä. 

Kaupunkien merkityksen vahvistuminen liittyy uuden paikallisuuden ideaan, joka kohdistuu kaupunkien kestävään toimintaan korostaen läheisyysperiaatetta ja ongelmien ratkaisun moniulotteisuutta. Kaupunkien ja paikallisuuden merkityksen korostuminen viheliäisten ongelmien ratkaisemisessa kiinnittyy laajasti paikallisiin yhteisöihin, ei pelkästään kaupunkiorganisaatioiden toimintaan.

Ilmastokriisin ratkaisemiseen tarvitaan toimia kaikilla hallinnon ja yhteiskunnan tasoilla

Kunnilla ja niiden tekemillä päätöksillä on merkittävä suora ja välillinen vaikutus kasvihuonekaasupäästöihin. Hyvinvointivaltion tulevaisuuden ratkaisuissa onkin sen vuoksi tärkeää kiinnittää huomiota paitsi valtion tason toimiin ja kansainvälisiin toimiin, myös siihen, mitä tapahtuu paikallisella tasolla kuntaorganisaatioissa ja paikallisissa yhteisöissä.

Mikään hallinnon taso ei voi yksin ratkaista ilmastokriisiä, vaan tarvitaan yhteistyötä, päätöksiä ja tekoja hallinnon ja yhteiskunnan eri tasoilla. Valtioiden tulee tukea ja ohjata kuntia ilmastotyössä, mutta lisäksi tarvitaan paikalliselta tasolta nousevaa aloitteellisuutta. Tieto, säännökset ja ohjeet sekä yksisuuntainen valtiolähtöinen ohjaus eivät yksin riitä muutoksen syntymiseen, vaan tarvitaan ymmärrystä siitä, miksi muutoksen tekeminen on vaikeaa ja miten muutoksen esteitä voitaisiin raivata. Jotta tämä voidaan tehdä kestävällä tavalla, tarvitaan eri toimijoiden välistä yhteistyötä, vuorovaikutusta ja luottamusta.

Siirtymä luonnon kantokyvyn rajoissa toimivaan hyvinvointivaltioon edellyttää myös kunnilta uudenlaista ajattelutapaa. Kunnan toiminnan keskiössä ei uudenlaisessa ajattelutavassa voikaan olla palvelukunta-ajatteluun perustuen palvelujen järjestäminen, vaan laajemmin elämisen edellytysten luominen ja turvaaminen sellaisella tavalla, joka huomioi luonnon kantokyvyn rajat, sosiaalisen kestävyyden ja taloudelliset toimintaedellytykset.

The post Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Kunnat ilmastokriisin näyttämöinä ja ratkaisijoina appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Kasvanut tehokkuuden ja tuottavuuden vaatimus sekä niitä tukeva julkishallinnon johtamistapa ovat nostaneet vaikuttavuuden keskeisiksi arvioinnin kriteereiksi julkisella sektorilla ja myös tutkimuksessa. 

Kirsi Hyytinen on VTT:n tutkimustiimin päällikkö.

The post Olemassa olon oikeuttamisesta kohti systeemistä vaikuttavuuden arviointia (Suomen Arviointiyhdistys) appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Ilmastokriisiin reagoiminen vaatii puuttumista talouden ja yhteiskunnan toimintaan. Ratkaisuja on tehtävä tilanteessa, jossa ne ovat poliittisesti kiistanalaisia ja pitkäaikaisilta vaikutuksiltaan epävarmoja ja jossa olemassa olevat instituutiot ja ratkaisumallit eivät ole parhaita mahdollisia ongelmien ratkaisuun.

Tiedämme, että tarvitsemme hiilivapaata energiantuotantoa ja suuria muutoksia maankäytössä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että sekä tuotantotapoja että kulutustottumuksia on muutettava. Samalla kokonaisvaltainen muutos olisi kuitenkin tehtävä oikeudenmukaisesti. Ilmastonmuutoksesta nimittäin kärsivät eniten ne, jotka ovat vähiten siihen syyllisiä, eikä ole oikeudenmukaista, jos valmiiksi heikossa ja haavoittuvassa asemassa olevista tulee myös kestävän siirtymän väliinputoajia.

Miten tällainen järjestelmätason muutos voidaan saavuttaa? Kysymystä eri toimijoiden vastuusta ja toimintamahdollisuuksista on käsitelty tutkimuskirjallisuudessa ja julkisessa keskustelussa hyvin paljon. On väitelty yksilöiden merkityksestä kuluttajina tai aktivisteina, suuryhtiöiden ja valtioiden vastuusta sekä valtioiden suhteista toisiinsa.

Kuitenkin pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin roolista ilmastonmuutoksen maailmassa on keskusteltu yllättävän vähän. Suomalaisten vastuusta ja toimintamahdollisuuksista keskusteltaessa on otettava huomioon poliittinen järjestelmä ja yhteiskunnalliset rakenteet, joiden puitteissa elämme, tuotamme ja kulutamme – siis hyvinvointivaltio.

Ilmastonmuutoksen ja hyvinvointivaltion suhteen yksi isoista kysymyksistä on se, missä määrin hyvinvointivaltion puitteissa voidaan toteuttaa oikeudenmukainen muutos tai siirtymä uuteen toimintatapaan. Suuri kysymys on myös se, voidaanko hyvinvointivaltio säilyttää. Selvää lienee, että asioiden on muututtava etenkin, jos haluamme säilyttää hyvinvointivaltiomallin. Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat onnistuneet eriarvoisuuden vähentämisessä ja ihmisten toimintamahdollisuuksien parantamisessa paremmin kuin monet muut yhteiskuntajärjestelmät.

Toisaalta hyvinvointivaltiot tuottavat suhteessa paljon ilmastopäästöjä ja ovat muiden ekologisten reunaehtojen rikkomisen suhteen maailman kärkipäässä. Hyvinvoinnin lisääminen on perustunut talouskasvuun, ekologisesti kestämättömään tuotantotapaan ja kulutukseen. Norjan hyvinvointi on rakennettu öljynporaukselle ja -jalostukselle, Suomen hyvinvointi taas on perustunut hiilinieluja kuluttavalle metsätaloudelle. Hyvinvointivaltioilla on tarjota toimivia poliittisia edellytyksiä, jotka voivat mahdollistaa oikeudenmukaisen siirtymän kestävään talouteen. Ihmiset luottavat ja osallistuvat poliittisiin instituutioihin ja heillä on korkea koulutustaso ja hyvä medialukutaito.

Ratkaisu vaatii kolme siirtymää

Ilmastonmuutosta kutsutaan usein viheliäiseksi ongelmaksi. Vanhat ratkaisut eivät sellaisenaan toimi. Viheliäiset ongelmat kytkeytyvät monimutkaisesti muihin ongelmiin, eikä niitä voi yksinkertaisesti palastella pienemmiksi osaongelmiksi. Viheliäistä ongelmaa voidaan myös aina tarkastella jonkin toisen ongelman oireena. Ilmastonmuutos voidaan nähdä oireena yleisemmästä ekokriisistä ja ihmisten ongelmallisesta luontosuhteesta tai käsistä karanneesta kapitalistisesta talousjärjestelmästä.

Viheliäiset ongelmat vaikuttavat moniin ihmisiin ja niiden ratkaisuun liittyy monenlaisia mielipiteitä sekä poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia intressejä. Viheliäisen ilmastonmuutoksesta tekee myös se, että sen hidastamiseksi joudutaan tekemään nopeita, suuria ratkaisuja ilman, että on aikaa selvittää, mitä kaikkea ratkaisuista voi seurata tai varautua niiden kaikkiin seurauksiin. Ilmastonmuutoksen luonnontieteellinen perusta on hyvin selvillä, mutta vähemmän selvää on se, mitä kaikkea monimutkaisessa ja verkottuneessa maailmassa tapahtuu, jos sen perusrakennetta, kuten energiajärjestelmää, ruokajärjestelmää, kaupunkirakennetta, logistiikkaketjuja, koko tuotantotapaa ja kulutusta, ja samalla myös ihmisten suhdetta muuhun luontoon pyritään muuttamaan nopeasti.

Murroksen suuruus ja epävarmuus eivät kuitenkaan voi olla syitä viivyttelyyn. Jos jätetään toimimatta, muuttuu maailma joka tapauksessa ilmastonmuutoksen edetessä, mutta vielä hallitsemattomammin ja varmasti hyvin paljon huonompaan suuntaan. Toisaalta oikeudenmukainen siirtymä ekologisesti kestävään hyvinvointivaltiomalliin voi olla tilaisuus ratkaista muitakin yhteiskunnallisia ongelmia ja parantaa elämänlaatua.

Koska yksittäisten osaongelmien ratkaisun sijaan tarvitaan laajaa murrosta, uudet käsitteet auttavat hahmottamaan kokonaisvaltaisen muutoksen luonnetta. Muutos edellyttää siirtymää toisenlaiseen toimintatapaan.

Siirtymä ratkaisuihin ei ole helppo

Nämäkin käsitteet ovat enemmän tai vähemmän riittämättömiä. Jos tarkastellaan pelkkää ekologista tai sosiaalista kestävyyttä, saatetaan oikeudenmukaisuus unohtaa. Kestävyydestä sinänsä ei välttämättä seuraa oikeudenmukainen tilanne, olivathan orjuuteen perustuvat yhteiskunnatkin pitkäikäisiä.

Oikeudenmukaisuudesta taas on monia ristiriitaisia käsityksiä. Sosiaalipsykologien mukaan ihmisillä on lisäksi taipumus pitää nykyistä tilannetta oikeudenmukaisena ja parhaana mahdollisena, jos heillä itsellään asiat ovat hyvin. Riskinä siis on, että varakkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat pääsevät määrittelemään, mitä oikeudenmukaisuus tarkoittaa.

Ekologisen jälleenrakennuksen haasteena on, että jälleenrakennus pitäisi tehdä tilanteessa, jossa maailmansota ei ole rikkonut kaikkea aikaisempaa. Jälleenrakennus olisi saatava motivoitua vasta tulossa olevan tuhon kautta. Nähtäväksi jää, elvytetäänkö missään koronakriisin aiheuttamaa talouden supistumista aidosti ekologisesta ja oikeudenmukaisesta näkökulmasta ja voisiko tällainen elvytys toimia ekologisen jälleenrakennuksen alkusysäyksenä.

Nämä ovat yhteiskuntatieteellisiä kiistoja ja ikuisuusongelmia, mutta ilmastonmuutos tekee niistä akuutteja poliittisia haasteita, joihin ei todennäköisesti keksitä kaikkia tyydyttäviä ratkaisuja. Silti ratkaisuehdotuksia on muotoiltava jo nyt. Tästäkin syystä täytyy tarkastella kokonaisvaltaisesti hyvinvointivaltion ja ilmastonmuutoksen suhdetta. On lähdettävä siitä tilanteesta, missä olemme, kaikkine sotkuineen, riitoineen ja hankaluuksineen.

The post Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Mistä puhumme, kun puhumme ilmastonmuutoksesta ja hyvinvointivaltiosta? appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Viime vuoden kiinnostavimpiin kirjoihin kuului historioitsija Rutger Bregman teos “Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa” (2020). Siinä kuvataan seikkaperäisesti, miten ihmiskuvamme on suhteettoman negatiivinen verrattuna viimeisimpään tutkimustietoon. Esimerkiksi ihmisten kykyä julmuuteen, ahneuteen ja oman edun tavoitteluun korostetaan kohtuuttoman paljon verrattuna laajalle levinneeseen hyvän tekemiseen, jakamiseen ja yhteisen edun edistämiseen.

Bregman perustaa argumenttinsa laajalle aineistolle, joka lähtee ihmiskunnan evoluution ja psykologisten taipumusten uudelleentulkinnasta. Hän korostaa evoluution kuluessa syntynyttä kykyä yhteistyöhön ja toteaa, että homo puppy (koiranpentu-ihminen) sopisi lajillemme sen virallista nimeä homo sapiens (viisas ihminen) paremmin. Näyttäisi nimittäin siltä, että nykyihminen ei voittanut evoluutiossa vaikkapa neandertalinihmistä siksi, että se olisi ollut älykkäämpi tai fyysisesti ylivoimainen. Selittävänä tekijänä näyttäisi pikemminkin olleen kyky sosiaaliseen oppimiseen ja yhteistyöhön, ja siinä kiltteyden kaltaiset ominaisuudet ovat arvokkaita.  

Evoluutiopsykologian ohella Bregman käy myös läpi monia ikonisia historian tapahtumia, tutkimuksia ja kulttuurin tuotteita ja kykenee antamaan niillekin uusia, ihmisten hyväntahtoisuutta tukevia tulkintoja. Näihin kuuluvat esimerkiksi kuuluisat psykologiset kokeet kuten Stanley Milgamin sähköiskukoe (1961) ja Philip Zimbardon vankilakoe (1971). Näitä kokeita on laajasti käytetty osoituksena siitä, miten ihmiset voivat olla toisilleen väkivaltaisia auktoriteetin niin sanellessa tai valta-aseman antaessa myöden. Bregmanin mukaan molemmissa oli ongelmalliset tutkimusasetelmat, eikä niiden pohjalta olisi pitänyt tehdä yleisesti tunnettuja tulkintoja. Lisää kiinnostavia esimerkkejä löytää esimerkiksi Antti Hautamäen laajasta kirja-arvostelusta. 

Huonoista hyviin kehiin 

Mutta mitä ongelmaa on siinä, jos muilta kanssaihmisiltä odotetaan hiukan todellisuutta ikävämpää toimintaa? Eikö se vain mahdollista iloisen yllättymisen? Kulttuurimme tukee tällaista perusskeptistä lähestymistapaa: on parempi varoa kuin katua. Hyvän historia on toista mieltä. Nimittäin kun suhteettoman negatiiviset odotukset muodostuvat yhteiseksi kulttuuriperinnöksi, lainsäädännön ja hallintorakenteiden perustaksi, luodaan samalla otollinen maaperä huonojen kehien nousulle ja kasvulle. Bregmanin sanoin egoistisesta ja riitaisasta ihmiskuvasta syntyy nosebo eli haitallinen lumevaikutus, joka halvaannuttaa ihmisyhteisöjen kyvyn ratkaista aikamme haasteita.

Tämänhetkisessä, monenlaisten ympäristö- ja sosiaalisten haasteiden riivaamassa maailmassa ei ole varaa ylläpitää haitallisia lumevaikutuksia. Ihmisyhteisöt tarvitsisivat niiden täyden muutoskyvykkyyden, jotta ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen ylikulutuksen kaltaiset ongelmat  pystyttäisiin taklaamaan reilusti mutta myös riittävän nopeasti. Tarvittaisiin siis avoimuuden, luottamuksen ja empatian kaltaisia sosiaalisen liiman ainesosia, jotka hitsaisivat yksilöt yhteisöiksi ja sitouttaisivat toimintaan  (ks. esim. Järvensivu 2020). Tarvittaisiin sosiaalista liimaa synnyttäviä hyviä kehiä.

Hyvällä kehällä viitataan tavallisesti hyvinvointivaltion synnyttämistä 1960- ja 70-luvuilla ohjanneeseen politiikkaideaan, jossa sosiaalipolitiikka, korkea työllisyys ja talouskasvu tukivat toisiaan. Hyvä kehä toimi monin tavoin ideansa mukaisesti, ja pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa on päästy nauttimaan sen hedelmistä.  Nyt hyvä kehä tulisi kuitenkin päivittää sellaiseksi, jotka toimisi myös ympäristön kantokyvyn rajoissa (Hirvilammi, 2020). Tähän voitaisiin käyttää esimerkiksi Kate Raworthin (2017) kehittämän donitsitalouden kaltaista ajattelua, jossa talouden turvallinen toimintatila löytyy ympäristön asettamien ylärajojen ja sosiaalisten tarpeiden määrittämien alarajojen välistä. Itse ehdottaisiin myös idean laventamista sellaiseksi, että se heijastelisi empaattisia toimintaperiaatteita ja kiinnittäisi enemmän huomiota eri tahojen kokemuksiin niin politiikan muotoilussa kuin toimeenpanossa.

Empatia ja yhteiskunnallinen muutos 

Empatialla tarkoitetaan kykyä ymmärtää, mitä toinen ihminen kokee. Kyse on itsen asettamisesta toisen henkilön asemaan. Empatia sekoitetaan usein sympatiaan, joka viittaa myötätuntoon eli kykyyn tuntea yhdessä toisen kanssa. Empatia on kuitenkin neutraalimpaa ja aktiivisempaa kuin sympatia – se on ennemminkin kokonaisvaltaista ymmärrystä kuin toisen tunteiden tuntemista. 

Empatia on taito, joka on nostettu keskeiselle sijalle esimerkiksi viime aikoina julkaistussa johtamiskirjallisuudessa. Kokeiluja empaattisemman poliittisen kulttuurin luomiseksi on tehty muun muassa eduskunnassa, jossa taiteilija Enni-Kukka Tuomaala on työskennellyt suomalaisten kansanedustajien kanssa. Tuomaalan luotsaamasssa Empatia ele -hankkeessa eri puolueita edustavat kansanedustajat kehittivät keinoja esimerkiksi empaattisempaan näkökulman valintaan ja aktiiviseen kuunteluun.

Samantyyppistä työtä on myös tehty Sitran johdolla, kun muutamia vuosia sitten kehitettiin suosituksi muodostunut Erätauko-menetelmä. Erätauon avulla haastaviakin keskusteluja voidaan käydä rakentavassa hengessä. Tavoitteena on, että eri lähtökohdista tulevat ihmiset saadaan keskustelemaan tasavertaisina. Näin mukaan pääsevät myös ne, jotka herkästi jäävät keskusteluiden ulkopuolelle. Keskustelu noudattaa tiettyä kaavaa. Se sopii hyvin esimerkiksi kehittämisprosessien alkuun, kun on tarve ymmärtää paremmin erilaisten ihmisten näkemyksiä, itse aihetta tai toimintaympäristöä. Erätaukoa on käyttänyt jo nyt yli 250 erilaista organisaatiota ja toimijaa valtioneuvoston kansliasta Suomen Punaiseen Ristiin.

Empaattisemman hallinon ideointia

Empaattisen hallinnon kehittämiseksi tähän mennessä tehdyt aloitteet ovat tärkeitä, mutta kuitenkin vielä marginaalia politiikassa (Berg & Peltomaa 2021). Kestävyysmurrosten ajassa niiden laajamittaisempaa käyttöä tarvittaisiin kuitenkin erityisen kipeästi siksi, että niin ilmastonmuutoksen kaltaiset haasteet kuin niiden korjaamiseksi tehdyt toimet uhkaavat osua eri tavalla erilaisiin ihmisryhmiin. Siinä missä vaikkapa tuulivoimaloiden asennuksiin erikoistunut yritys hyötyy uusiutuvan energian voittokulusta, turpeen kaivuusta leipänsä saaneille uusi politiikka voi kirpaista kipeästi. Minkälaista olisi siis empatialle rakentuva, toisten kokemuksia laajasti ymmärtävä politiikka? Miten homo puppyn ylivoimaista sosiaalista kyvykkyyttä voitaisiin hyödyntää kestävyysmurrosten ajurina parhaalla mahdollisella tavalla?

Käytännössä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia voisi löytyä esimerkiksi vahvalle luottamukselle rakentuvien yhteisöjen – kuntien, kylien, työpaikkojen ja harrastuspiirien –  hyödyntämisestä uusia asioita kokeiltaessa. Mutta kyse voisi myös olla valtakunnallisten tai kansainvälistenkin vertaisverkkojen rakentamisesta. Siis kaikesta sellaisesta, mikä lisäisi keskinäistä ymmärrystä sekä empatian ja luottamuksen pohjalta toimimista.

Olisi myös kiinnostavaa pohtia, mitä empatian lisääminen voisi tarkoittaa politiikkasyklin eri vaiheissa. Miten politiikan agendan, tavoitteiden ja strategioiden muotoilu voisi tapahtua empaattisesti? Minkälaista olisi keskinäistä ymmärrystä ja luottamusta ruokkiva toimeenpano? Entä empaattinen, erilaisten toimijoiden kokemuksia laajasti luotaava arviointi? Kysymyksiä on vielä enemmän kuin vastauksia, mutta uskon näiden kysymysten esittämisen johdattavan tärkeille tutkimusmatkoille lähitulevaisuudessa.

Lähteet:

Berg, Annukka & Peltomaa, Juha. 2021. Empatia helpottaa kriisien ratkomista. Kanava 2/2021.

Bregman, Rutger. 2020. Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa. Atena, Jyväskylä.

Hirvilammi, Tuuli. 2020. The Virtuous Circle of Sustainable Welfare as a Transformative Policy Idea. Sustainability 2020, 12(1), 391.

Järvensivu, Timo. 2020. Verkostojen johtaminen. Books on Demand. 

Raworth, Kate. 2017. Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-Century Economist. Random House, New York. 

Annukka Berg on erikoistutkija Suomen ympäristökeskus SYKEssä.

Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio -blogisarja on toteutettu yhteistyössä Vastapainon kanssa.

The post Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Kestävä hyvinvointivaltio voisi rakentua kiltimmälle ihmiskuvalle ja empaattisemmalle hallinnolle appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.

Hyvinvointivaltiosta ekohyvinvointivaltioon

Kun törmäsin ensimmäisen kerran ekohyvinvointivaltion käsitteeseen, nousivat niskakarvani vaistomaisesti pystyyn vastustuksesta. Ajattelin, että termi on suomeksi kankea ja vaikealta kuulostava eikä voi mitenkään taipua arkikäyttöön. Koin myös eko-liitteen sanan alussa viittaavan intuitiivisesti liikaa kierrätykseen ja ekokeräyspisteisiin. Käynnissä olevassa ORSI-hankkeessa ”Kohti ekohyvinvointivaltiota: yhteiskunnallisen vaikuttavuuden orkestrointi” otimme kuitenkin käsitteen käyttöön. Nyt olemme parin vuoden ajan pohtineet syvällisemmin itse käsitettä ja sen käyttöperusteita. Tässä tekstissä kuvaan käsitteen taustaa ja perustelen, miksi juuri ekohyvinvointivaltio onkin osoittautunut hyväksi ja tarpeelliseksi käsitteeksi.

Ekohyvinvointivaltion tausta

Kun maailma muuttuu, tarvitaan myös uusia käsitteitä. Tutkijoilla on usein tapana laatia uudiskäsitteitä kuvaamaan löytämiään uusia yhteyksiä tai korostamaan tutkitun kohteen uutuusarvoa. Seurauksena on käsitteiden kirjo, jossa käytettyjen käsitteiden keskinäiset erot ja niiden tarkat määritelmät saattavat ilman tarkempaa perehtymistä jäädä hämärän peittoon.

Hyvinvointivaltion käsitettä käytetään varsin monin tavoin. Joillekin hyvinvointivaltio viittaa lähinnä sosiaalipoliittisiin järjestelmiin, kun taas toisille se sisältää vahvasti myös normatiivisia tasa-arvon ja universalismin tavoitteita. Yhteistä on, että kaikki hyvinvointivaltiot suojelevat yksilöitä markkinoiden riskeiltä. Erilaisia hyvinvointivaltioiden muotoja yhdistää ainakin kolme piirrettä: tulojen uudelleenjakaminen, julkinen kulutus ja sosiaaliset investoinnit (Gough 2017).

Ympäristövaltion käsitteellä tarkoitetaan sen sijaan valtiota, jossa on huomattavan kattavaa ympäristölainsäädäntöä ja erillisiä ympäristöhallinnon viranomaisia (Duit ym. 2016). Julkisia varoja käytetään esimerkiksi vesien, ilman ja maaperän suojeluun.

Yksinkertaisesti ajateltuna ekohyvinvointivaltio on käsite, joka tuo yhteen hyvinvointivaltion ja ympäristövaltion. Ekohyvinvointivaltion (ecowelfarestate, ecosocial state) käsitettä on käytetty erityisesti sellaisessa kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa, joka yhdistää toisiinsa sosiaalipoliittista ja ympäristötieteiden tutkimusta.

Hyvinvointivaltion seuraava vaihe

Ekohyvinvointivaltion käsite on osoittautunut hyödylliseksi silloin, kun kuvataan käynnissä olevan siirtymän seuraavaa vaihetta. Ilmastonmuutoksen ja luontokadon hillitsemiseksi tarvittava yhteiskunnallinen rakennemuutos on niin perustavanlaatuinen, että nykyisen talousjärjestelmän ja hyvinvointivaltion hienosäätö ei riitä. Tarvitaan ekologista jälleenrakennusta, joka rinnastuu sotien jälkeiseen hyvinvointivaltioiden rakennuskauteen (BIOS 2019). Kun silloin rakennettiin hyvinvointivaltiota, on nyt luotava instituutioita ja yhteiskunnallista ohjausta ekohyvinvointivaltion saavuttamiseksi.

Hyvinvointivaltioiden on uudistuttava perinpohjaisesti, koska ne on luotu fossiilitalouden mahdollistaman talouskasvun ja elintason nousun varaan. Hyvinvointivaltioiden synty kiinnittyy vahvasti teollistumisen aiheuttamaan yhteiskunnalliseen rakennemuutokseen. Massatuotantoon ja – kulutukseen siirtyminen mahdollisti laajan veropohjan ja laajenevat, verovaroihin rahoitetut julkiset palvelut. Hyvinvointivaltion suhde talouskasvuun näkyy esimerkiksi siinä, että täystyöllisyyden ylläpitämisen on katsottu edellyttävän vähintään kahden prosentin talouskasvua (Antal 2014). Osittain rahastoivan eläkejärjestelmän sijoitukset on sidottu kansainvälisten pääomamarkkinoiden tuotto-odotuksiin (Löyttyniemi 2020). Nämä hyvinvointivaltion sitoumukset on päivitettävä niin, että ne ovat sopusoinnussa nopeiden päästövähennysten ja luontokadon hillitsemisen kanssa. Hyvinvointivaltio on rakennettava kestävälle perustalle.

Hyvinvointivaltioiden uudistaminen on välttämätöntä myös siksi, että ne eivät jarruttaisi kestävyysmurrosta. Hyvinvointivaltion instituutioita, kuten koulutusta ja julkisia palveluja, pidetään usein poliittisessa retoriikassa syynä ilmastotavoitteiden ja kestämättömästä talouskasvusta luopumisen sivuuttamiselle. Nykyisiä energiamuotoja yritetään tekohengittää usein juuri siksi, että niistä luopuminen uhkaisi työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointivaltion rakenteita. Muutos vaikuttaa mahdottomalta, jos se uhkaa hyvinvointivaltion rahoitusta. Hyvinvointivaltion uudistaminen on siis välttämätöntä, jotta voimme jättää jäähyväiset fossiilitaloudelle. 

Hyvinvointia ympäristön kantokyvyn rajoissa

Ekohyvinvointivaltio korostaa oivallisella tavalla ekologisen kestävyyden merkitystä ihmisten hyvinvoinnin edellytyksenä. Se asettaa ympäristön kantokyvyn rajat selvemmin hyvinvointivaltion toimintaehdoksi kuin yleismalkaisempi termi kestävä hyvinvointivaltio. Kestävällä tarkoitetaan varsinkin julkisessa keskustelussa lähes mitä vain: rahavarantojen riittävyyttä, sosiaalista hyväksyttävyyttä, sitkeyttä ja pysyvyyttä.

Pohjoismaisia hyvinvointivaltioita pidetään usein malliesimerkkeinä valtioista, jotka voisivat yhdistää tiukkaa ympäristölainsäädäntöä korkeaan hyvinvoinnin tasoon (esim. Dryzek 2008). Toisaalta juuri Pohjoismaissa asukkaiden kulutusperustaiset päästöt ylittävät selvästi kestävät tavoitetasot (esim. Koch & Fritz 2014). Liikakulutukseen perustuvan hyvinvointivaltion tilalle tarvitaankin ekohyvinvointivaltio, jossa sosiaaliset tavoitteet toteutuvat ilman ympäristöhaittojen ulkoistamista. Ekohyvinvointivaltio ei voi tuottaa ja jakaa hyvinvointia jatkuvasti muiden lajien, muualla asuvien köyhien ihmisten ja tulevien sukupolvien kustannuksella.

Hyvinvointivaltion lupaus

Ekohyvinvointivaltion käsite sitoo kestävyysmurroksen hyvinvointivaltion lupauksiin. Vaikka päästövähennykset ja luontokadon pysäyttäminen on tarpeen ottaa vakavasti, tulee samalla huolehtia ihmisten hyvinvoinnista ja sen oikeudenmukaisesta jakautumisesta. Ekohyvinvointivaltion käsite tekeekin pesäeroa sellaisiin skenaarioihin, joissa tiukat päästövähennykset toteutuisivat äärimmäisen eriarvoisessa yhteiskunnassa tai ympäristön kantokyvyn saavuttaminen edellyttäisi ihmisten hyvinvoinnin kurjistamista. Sellainen valtio, joka toimii ympäristön kantokyvyn rajoissa mutta ei pidä huolta hyvinvointiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen sekä demokratiaan liittyvistä sitoumuksista, ei ole ekohyvinvointivaltio.

Hyvinvointivaltio voi myös vauhdittaa kestävyysmurrosta. Hyvinvointivaltiossa on luotu sosiaalivakuutus, joka suojaa kansalaisia riskeiltä. Vastaavia järjestelmiä voisi hyödyntää ilmastonmuutoksen riskeiltä suojautumisessa. Hyvinvointivaltiossa panostetaan julkiseen kulutukseen ja yhteishyvän jakamiseen, mitkä ovat keskeisiä tekijöitä myös ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja sen vaikutuksiin sopeutumisessa. Lisäksi hyvinvointivaltiossa pyritään turvaamaan tasa-arvoiset mahdollisuudet koulutukseen ja keskeisiin hyvinvointipalveluihin, mikä vähentää yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa kannetaan laajemmin kollektiivista vastuuta, mikä auttaa ratkaisemaan ympäristöongelmiin liittyviä yksilön ja kollektiiviseen vastuuseen liittyviä dilemmoja. Sosiaalivakuutusmaksut tai työeläkemaksut ovat esimerkkejä siitä, miten yksilöiden toimeentulon riskeihin on jo päätetty vastata kollektiivisesti. Näitä järjestelmiä tulisi kehittää niin, että ne soveltuvat muuttuvan ilmaston todellisuuteen.

Siltojen ja siilojen ylittäminen

Ekohyvinvointivaltio on luonteeltaan poikkitieteellinen ja poikkihallinnollinen käsite. Siksi se voi parhaimmillaan rakentaa siltaa eri tieteenalojen väliin jäävien kuilujen yli. Se voi myös auttaa ylittämään hallinnonalojen siiloja, mitä pidetään usein onnistuneen kestävyysmurroksen keskeisenä edellytyksenä.

Alun epäilyn jälkeen olen siis pyörtänyt pääni. Nykyään puhun suvereenisti ekohyvinvointivaltiosta. ORSI-hanke on toimiva esimerkki siitä, miten eri alojen tutkijat pyrkivät yhdessä selvittämään reiluja ja rivakoita ohjauskeinoja ekohyvinvointivaltioon siirtymiseksi. Ekohyvinvointivaltio on meille sopivan yhteinen päämäärä ja ajankohtaisuudessaan kiehtova tutkimuskohde.

Kirjallisuus

Antal, M. (2014). Green goals and full employment: are they compatible?. Ecological Economics, 107, 276-286.

BIOS (2019) Ekologinen jälleenrakennus. https://eko.bios.fi/

Dryzek, J. S. (2008), ‘The ecological crisis of the welfare state’, in I. Gough, J. Meadowcroft, J.

Dryzek, J. Gerhards, H. Lengfield, A. Markandya and R. Ortiz (eds.), JESP symposium:

climate change and social policy’, Journal of European Social Policy, 18: 325.

Duit, A., Feindt, P. H., & Meadowcroft, J. (2016). Greening Leviathan: the rise of the environmental state? Environmental politics, 25(1), 1-23.

Gough, I. (2017) Heat, Greed and Human Need. Climate Change, Capitalism and Sustainable Wellbeing. Edward Elgar.

Koch, M., & Fritz, M. (2014). Building the eco-social state: do welfare regimes matter? Journal of Social Policy, 43(4), 679-703.

Löyttyniemi, T. (2020). Eläkesijoittamisen iso kuva. VERin blogi 10.8.2020.

Tuuli Hirvilammi on yliopistotutkija Tampereen yliopistolla ja ORSI-hankkeen koordinaattori.

Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio -blogisarja on toteutettu yhteistyössä Vastapainon kanssa.

The post Ilmastonmuutos ja hyvinvointivaltio: Hyvinvointivaltiosta ekohyvinvointivaltioon appeared first on ORSI - Towards Eco-Welfare State.